Itse aiheutettu pakolaisongelma

Sattuipa silmiini vaikuttava graafi, joka on syytä jakaa myös täällä Suomessa. Tuota graafia pohtimalla voi ymmärtää, miksi yksi konflikti ei ole yhtään lähempänä loppumistaan kuin se oli alkuaikoinaan noin sata vuotta sitten.

Maailman eräät pakolaisväestöt viimeisen 75 vuoden aikana ja eräitä ennusteita (katkoviivalla)

Kuvasta nousee esiin se tosiasia, että konfliktit ovat aiheuttaneet tasaisesti pakolaisvirtoja. Toisaalta siitä selviää, että suurin osa pakolaisista on joko kyennyt palaamaan takaisin tai heidät on asutettu pysyvästi, jolloin pakolaisuus on päättynyt. Jopa huikeat Saksan ja Intian-Pakistanin pakolaismäärät asutettiin noin 10 vuodessa. Omasta historiastamme toki muistamme lähes puoli miljoonaa Karjalan evakkoa, jotka asutettiin niinikään alle 10 vuodessa. Heitä ei ole esitetty graafissa, kuten ei ole monia muitakaan pienempiä pakolaisryhmiä.

Toinen asia, joka kuvasta nousee esiin, on pakolaisuuden keskittyminen toisaalta islamilaiseen maailmaan ja toisaalta sosialismin historiaan. Et tuosta kuvasta löydä ainuttakaan pakolaisvirtaa, joka ei olisi kytköksissä jompaankumpaan.

Hämästyttävin asia kuitenkin on se, että muiden pakolaisvirtojen poikkeuksetta tyrehtyessä yksi pakolaisongelma on vain jatkanut kasvuaan. Palestiinalaispakolaisten määrän kasvulle ei näy loppua. Siihen on muutamia yksinkertaisia syitä:

1. Palestiinalaisten pakolaisuus on periytyvää toisin kuin minkään muun pakolaisryhmän. Tosin jostain ihmeen syystä Suomessa perheenyhdistämisperusteella tuleva perheenjäsen perii vastaavasti pakolaisstatuksen sukulaiseltaan.
2. Palestiinalaisten pakolaisuus perustuu islamilaisen imperialismin perimään, jolle länsimainen tai itämainen kulttuuri ei ole vieläkään uskaltanut arabimaiden öljyn vuoksi panna kunnon sulkua.
3. Kohdasta kaksi johtuen mitään ei uskalleta tehdä vain palestiinan pakolaisista ja heidän perillisistään huolehtivalle UNRWA-järjestölle, josta on muodostunut miljardiluokan liiketoiminta sekä paikallisille että eurooppalaisille kehitysyhteistyöjärjestöille että vasemmistolaisille diplomaateille.

Jos UNRWAn periytymissääntöjä olisi noudatettu vaikkapa Suomessa ja Saksassa 1940-luvun puolivälistä alkaen, meillä olisi noin 1,2 miljoonaa karjalaispakolaista maassa, ja Saksassa pakolaisia olisi noin 35 miljoonaa.

Palestiinan pakolaiset voidaan melko nopeasti vapauttaa pakolaisuudestaan vaikkapa seuraavasti:

1. Lakkautetaan UNRWA ja annetaan vastuu palestiinalaisista UNHCR:lle, joka on melko menestyksekkäästi hoitanut maailman muita pakolaisongelmia.
2. Ilmoitetaan, että pysyvää pakolaisuutta tukevan Palestiinalaishallinnon saama suora tuki loppuu, jollei se lähde ratkaisemaan pakolaisongelmaa tai saa aikaan rauhaa Israelin kanssa.
3. Pääosa palestiinalaispakolaisista asutetaan niihin maihin, joissa he nyt oleilevat.

Lopuksi vielä Suomen syyllisyydestä muutamia virkkeitä: Tänä vuonna Suomi tukee palestiinalaispakolaisten lisääntymistä ja pakolaisuuden pitkittymistä kuudella miljoonalla eurolla. Summahan ei ole kovin iso, mutta se on signaali väärään suuntaan. Se sisältää kuusi miljoonaa syytä korjata kurssia, jonka valinnasta voimme syyttää vain itseämme.

Ihan viimeiseksi palautan mieliin, minne Karjalan evakot asutettiin. Oheisesta kuvasta näet keltaisina alueina pääpiirteiset asutusalueet. Lapin sodan hävityksen kokenut Lappi jätettiin pääosin karjalaisten asuttamisvastuusta vapaaksi, joskin menetettyjen pohjoisten alueiden saamelaiset se otti vastaan. Suomen silloin vauraimmat seudut, ruotsinkieliset rannikkoalueet Uudellamaalla, Saaristomerellä ja Ahvenanmaalla sekä Pohjanlahden rannikolla jätettiin vaille rasitusta. Niin vahva poliittinen vaikutus noilla alueilla oli silloin. Siksi suosittelen vierailua tässä linkissä.  

h/t  Taruds Blog

Tuomiojan suhteettomuus

Ylen uutiset osaa kertoa seuraavaa:

Malin taistelupaikkoja tammikuussa 2013

Malin lähes kuukauden kestäneissä taisteluissa on kuollut satoja islamistitaistelijoita, sanoo Ranskan puolustusministeri Jean-Yves Le Drian. Hän totesi tiistaina, että kapinallisia on kuollut ilmaiskujen lisäksi maayhteenotoissa Konnassa ja Gaossa.

BFMTV-kanavan tiistaina haastattelema Le Drian totesi Ranskan joukkojen aiheuttaneen kapinallisia huomattavaa vahinkoa ja surmanneen satoja taistelijoita, mutta kieltäytyi kertomasta tarkempia lukuja.

Ranskalaissotilaita on kaatunut vain yksi, heti operaation alussa 11. tammikuuta surmansa saanut helikopterilentäjä. Lisäksi pari-kolme sotilasta on haavoittunut lievästi, Le Drian sanoi.

Minulle ei ranskalaisten sotamenestys tullut yllätyksenä. Avoimessa maastossa ilmaylivoiman, ratkaisevasti paremman aseistuksen ja tehtävään valmistautuneiden joukkojen haltija on ylivoimainen.

Mutta yksi asia minua ihmetyttää, ja se liittyy Suomen ulkoministeriöön tai tarkemmin ulkoministeriin. Kun lähes yhtä ylivoimainen Israelin puolustusvoimat kuritti islamisteja 2006 Etelä-Libanonissa sekä 2008/2009 ja 2012 Gazassa, alkoi ulkoministeri Tuomioja vinkua päivittäin suhteettomasta voimankäytöstä. Miksi Tuomioja ei opeta ranskalaisille "oikeaa" voimankäyttöä? Tai miksi Tuomioja ei ole tuomitsemassa päivittäin Israelin kahnauksiin verrattuna suhteettomuudessa monikymmenkertaista voimankäyttöä, jota tapahtuu Syyriassa? Tuplastandardit vai älyllinen epärehellisyys? Vaiko nyt ei ole presidentin tukea tuomitsemiselle?

Orastavasta energiavallankumouksesta

Minulta olivähällä päästä ohi harvinainen artikkeli. Kyse on energia- ja ilmastoasioihin perehtyneen toimittaja Martti Backmanin juttu Talouselämä-lehdessä otsikolla "Saudi-America muuttaa maailman". Seuraavassa on sisennettynä jutun alku. 

Maailmassa on tapahtunut kymmenessä vuodessa hiljainen energiavallankumous, jota voidaan verrata siihen, kun sata vuotta sitten teollinen maailma siirtyi hiilestä öljyn käyttäjäksi. Ihmiskunta kylpee nyt liuskekaasussa ja -öljyssä.

Käänne on järisyttävä niin energia- kuin geopoliittisestikin. Pohjois-Amerikkaan on syntymässä uusi öljyä pursuava ”Saudi-America”, Persianlahden öljy alkaa virrata Aasiaan, Venäjällä saattaa olla käsissään Musta-Pekka ja Eurooppa tekee energiaitsemurhaa. Vai voittaako järki lopulta vanhalla mantereella?

Meidäthän oli jo opetettu uskomaan, että fossiilinen energia on loppumassa maailmassa. Öljyntuotannon kerrottiin saavuttaneen lakipisteensä Peak-oilin, ja esiintymien ehtyessä näköpiirissä piti olla vain niukkenevaa ja kallistuvaa öljyä.

Mutta ihmisen nerokkuus yllätti jälleen kerran pessimistit ja ympäristöliikkeen. Insinöörit keksivät uuden teknologian, jolla öljy ja kaasu puristetaan ulos kivestä, josta sitä ei ennen saatu irtoamaan......

Juttu vain paranee loppua kohden. Lue loput Taloussanomien alkuperäisestä artikkelista. Hatunnostot Backmanille hienosti tiivistetystä kerronnasta ja Talouselämä-lehdelle rohkeudesta nostaa tosiasioita esiin. Kummallista, että valtaosa suomalaisesta mediasta on vaiennut aiheesta kokonaan?

Tässä blogissa on käsitelty aiemmin maailman hiilipohjaisia energiavarantoja mm. kirjoituksessa Metaani murtamassa öljyhuippua ja energia-asioissa sekavaa EU:ta.

Ps. Toimittaja Martti Backmanin mainion MOT-raportin, Ilmastokatastrofi peruutettu, voit katsoa Youtubesta seuraavina osina: osa1, osa2 ja osa3.

Lopun ajan viikot alkaneet Syyriassa

Bashar al-Assad

Al-Assadin hallinto Syyriassa on siirtynyt terminaalivaiheeseen. Ennen lopullista romahdusta sillä lienee aikaa muutamasta viikosta kolmeen kuukauteen. Veikkaan sen romahtavan jo tammikuussa.

Kapinallisten sotilaallinen menestys on lisääntynyt hitaasti koko syksyn ajan. Mutta viimeisen kuukauden aikana he ovat saaneet yhä merkittävämpiä voittoja, jotka todistavat hallituksen joukkojen joutuneen kestämättömään tilanteeseen. Kapinalliset ovat siis kyenneet parantamaan joukkojensa keskinäistä koordinaatiota. Noiden joukkojen aseistus ja taistelukyky muiltakin osin on syksyn mittaan parantunut.

Hallituksen joukoista näkyy jo taisteluväsymys. Sen joukot ovat myös huvenneet tappioihin ja karkuruuteen. Kun Syyrian armeija vielä pari kuukautta sitten kykeni isohkoihin hyökkäyksellisiin operaatioihin puhdistaakseen laajoja kaupunginosia kapinallisista, se nyt näyttää keskittyvän enää kaikkein tärkeimpien kohteiden suojaamiseen. Epätoivoisia merkkejä ovat myös rypäleaseisiin ja Scud-ohjuksiin turvautuminen
sekä kemiallisten aseiden käyttöönoton valmistelu.

Syyrian armeija kykenee vielä puolustamaan Damaskoksen keskusta-alueita ja isoa osaa rannikkoseudusta. Mutta kun se muualla joutuu vetäytymään, pystyvät kapinalliset melko pian keskittämään niin ison määrän joukkoja ratkaiseviin iskuihin, jotka lopulta kaatavat al-Assadin hallinnon. Ensimmäisellä iskulla kapinalliset katkaissevat pääkaupungin ja rannikkoseudun yhteydet. Käsitykseni mukaan armeijan moraali laskee nopeasti tämän jälkeen, ja Damaskos kaatuu lopulta melko lyhyen taistelun jälkeen ellei peräti antaudu.

Syyrian sisällissota ei kuitenkaan lopu tähän. Se siirtyy seuraavaan vaiheeseen, jonka aikana taistellaan seuraavan hallinnon johtopaikoista samalla, kun voittajat koettavat maksaa kalavelat 40 vuotta hallinneiden Assadien kannattajille. Varsinkin alaviiteille ja kristityille vähemmistöille voi tulla kovat paikat. Olen melko varma siitä, että sodan tämä vaihe on vähintään yhtä sekava kuin vuonna 2004 alkanut Irakin kansanryhmien välinen ja vieläkin jatkuva konflikti.

Syyrian kansallisen koalition virallinen logo

Myös kansainväliset toimijat ovat valmistautumassa vauhdilla Assadin jälkeiseen aikaan. Ensin Eurooppa ja muutamaa päivää myöhemmin Yhdysvallat tunnustivat Qatarissa perustetun Vallankumouksellisten ja opposition voimien kansallisen koalition Syyrian viralliseksi johdoksi. Tällä tunnustuksella tietysti yritetään saada jonkinlaista järjestystä väistämättömään vallanvaihtoon. Yritys on kannatettava, mutta sen todellinen vaikutus jää nähtäväksi. Tosiasiassa kukaan ei vielä tiedä, mikä ryhmittymä vallan Syyriassa on saanut, kun pöly lopulta laskeutuu. Merkittäviä vallantavoittelijoita kun löytyy myös tuon kansallisen koalition ulkopuolelta.

Assadin hallintoa vahvasti tukenut Venäjäkin valmistautuu jo uuteen Syyriaan. Apulaisulkoministeri Bogdanov rohkeni jo julkisesti epäillä kapinallisten lopulta voittavan. Venäjä on jo alkanut evakuoida väkeään ja kalustoaan Syyriasta samalla, kun se käy kulissien takana epätoivoisia neuvotteluja mm. Yhdysvaltain kanssa kyetäkseen säilyttämään edes jonkin osan vaikutusvallastaan alueella. Venäjän neuvottelukortit eivät ole kovin hyvät, mutta eipä Yhdysvalloilla tai EU:lla ole paljoa parempia käsiä. Ehkä Venäjä voi tarjota jotain liittyen vallanvaihdon nopeuteen ja Syyrian kemiallisten aseiden vaarattomaksi tekemiseen?

Nuo kemialliset aseet ovat vielä mahdollinen yllätystekijä. Niiden kohtalo kiinnostaa useita tahoja eikä vähiten Israelia. Mutta Assadia ne eivät enää auta. Hänen ja hänen lähipiirinsä vaihtoehtoina on joko kuolla Syyriassa tai yrittää saada turvapaikka jostain. Arabimaailmasta sellaista tuskin löytyy, Venäjä ei halua heitä rasitteekseen eikä iranilainen elämäntapa ole Assadien luksuselämän mukaista. Niinpä Syyrian apulaisulkoministeri on sukkuloinut viime päivinä kyselemässä kortteeria Kuubasta, Venezuelasta ja Equadorista.

No Assadin määränpää ei lopulta ole kovin tärkeää. Paljon isompi merkitys on sillä, miten ja milloin hänen lähtönsä tapahtuu. Nopea ja lopullinen lähtö Saddamin lailla (joulukuussa 2006) taitaisi olla paras ratkaisu kaikkien syyrialaisten kannalta tarkasteltuna?

Iranium

Näin tämän filmin jo jonkin aikaa sitten, kun tilasin sen dvd-formaatissa luultavasti ensimmäisten joukossa. Nyt vasta huomasin, että se on päässyt vapaaseen jakeluun Youtube-palvelussa. Trailerihan siellä on ollut jo pidempään esillä.

Filmin katselu vaatii englanninkielen ymmärrystä ja reilun tunnin verran keskittymisaikaa. Suosittelen lämpimästi katsomista, jos molemmat edellytykset ovat jonain iltana tai viikonloppuna kunnossa. Tarjoan linkin tämän jutun lopussa.

Kannattaa tietysti muistaa, että Iranium tarjoaa vain yhden näkökulman Irania koskevaan ongelmaan. Mutta pidän sitä kuitenkin hyvin relevanttina useammastakin syystä. Iranium tarjoaa ikkunan poliittisen islamin - tässä tapauksessa shiialaisen - kunnianhimoisimpiin tavoitteisiin, joissa ydinase on vain väline. Päämäärä saattaa olla paljon kauempana, kuten filmissä vihjataan.

Toisaalta Iranium tarjoaa mahdollisuuden pohtia Yhdysvaltain politiikkaa Iranin kohdalla. Presidentti Carterin jäljet ovat karseat, mutta en toisaalta löydä hänen seuraajiensakaan poliittisista linjauksista lohdutusta. Toistaako Obama Carterin "ymmärryspolitiikan" virheet, jää nähtäväksi.

Iraniumissa käsitellään aika vähän Israelin ja Iranin suukopua. Mutta vielä vähemmän siinä pohditaan Iranin ja sunniarabimaiden välisiä jännitteitä, jotka minun käsitykseni mukaan ovat Lähi-idän jännitteiden ytimessä. Tämä on se syy, miksi en nosta Iraniumia parhaiden poliittisten dokumenttien sarjaan. Mutta kuten sanoin, filmi on huolellisen katsomisen arvoinen kaikkine puutteineenkin.

Ja tässä linkki Iraniumin Youtube-versioon: http://www.youtube.com/watch?v=t4IDy-0CJbE. Enjoy!

Muslimien sananvapauden siedätyshoidon tarpeellisuudesta

"Ei saa pilkata!"
No Charlie Hebdon mielestä jopa pitää pilkata.

Edellisessä bloggauksessani käsittelin niitä syitä, jotka ovat johtaneet monien muslimiyhteisöjen "raivonilmauksiin" Muslimien Viattomuus -filmin trailerin julkitulosta. Tuossa kirjoituksessahan väitin, että kyse on pitkälti islamistien välisestä valtataistelusta, jossa länsimaita kaikkine vapauksineen käytetään lähinnä ampumaradan maalitauluna, jotta ei tarvitse hakea eläviä maaleja (omasta lähiyhteisöstä) ammuttavaksi.

Kokemukseni perusteella pidän täysin varmana sitä, että nuo viime päivien "raivonilmaukset" olivat ennalta suunniteltuja ja melko pienien ryhmien suorittamia. Näin oli myös aiempien vastaavien tapahtumien kohdalla. Mutta yhtä varma olen siitä, että iso osa aidosti uskovista muslimeista todella loukkaantuu esimerkkiinsä ja sankariinsa, Muhammadiin, kohdistuvasta kritiikistä. Tästä syystä nuo pienet ryhmät saavat ajoittain massojakin liikkeelle. No, muistetaan tietysti myös rahapalkkioiden voima arabimaissa.

Noille ihmisille Muhammad on paljon isompi esikuva tai palvonnan kohde kuin keskimääräiselle suomalaiselle ovat kaikki Suomen historian merkkihenkilöt yhteensä ml. Väinämöinen, Gustav Mannerheim ja Matti Nykänen. Mutta silloin kaikki Muhammadin edustama on myös raskas kahle. Jos meillä joku Keniassa tuotettu Mannerheim-filmi aiheuttaa jonkinlaista kuohuntaa mediassa, voi hyvin ymmärtää, että Muhammad-filmillä on islamilaisessa maailmassa todella kiihottava vaikutus, jota hyvin valmistautuneet ryhmät voivat helposti käyttää hyväksi. Olen aiemmin perustellut täällä, miksi emme voi anteeksipyynnöillä asiasta selvitä islamilaisessa maailmassa.

Keskimääräiselle suomalaiselle tämä aiheuttaa ongelman. Toisaalta ei haluaisi loukattavan ketään meille puolijoutavilla asioilla, mutta sananvapauskin on ollut aika tärkeä asia. Joutuuko tässä nyt valitsemaan muslimien jatkuvan loukkaantumisen ja niitä seuraavien levottomuuksien tai länsimaisen sananvapauden kaventamisen välillä? Minulla on tavalliselle suomalaiselle pari aika hyvää vastausta asiaan. Toinen niistä tulee 1700-luvulta ulkomailta ja toinen 1900-luvulta kotimaasta.

Yksi Yhdysvaltain tunnetuimman perustajan, Benjamin Franklinin, lainatuin ajatelma kuuluu seuraavasti: "He, jotka voivat luopua olennaisesta vapaudesta saavuttaakseen vähän tilapäistä turvallisuutta, eivät ansaitse vapautta tai turvallisuutta." Franklinin ajatuksen mukaan vapaudet ja turvallisuus ovat kytköksissä toisiinsa. Islamilainen maailma, jossa yleisesti ei ole vapauksia eikä turvallisuutta, todistaa tapahtumillaan Franklinin ajatelman puolesta. Taipumalla muslimijärjestöjen tahtoon kieltää vapaus kritisoida Muhammadia tai muita pyhiksi koettuja arvoja, astuisimme kohti heidän vapaudettomia yhteiskuntiaan ja turvattomuuttaan.

Yksi presidentti Mauno Koiviston tunnetummista lausahduksista koski provosointia: "Ei pidä provosoitua, kun provosoidaan." Tämän lausahduksen opetus voi toimia silloin, kun noin yleisesti yritetään ajatella analyyttisesti ja rationaalisesti. Valitettavasti sitä nykyisin edes yritetään vain pienessä osassa maailmaa.

Noiden kahden viisauden yhdistäminen voi kuulostaa jotenkin teennäiseltä, mutta yritän sitä kuitenkin. Ensinnäkin ei ole vapauksia ilman järkeen perustuvaa ajattelua. Eikä ole vapaata ja järkeen perustuvaa ajattelua ilman haastamista, jossa provosointi on yksi haastamisen laji. Mutta liiallisessa provosoitumisessa kadotetaan järjen ääni. Silloin vapaa ajattelu häiriintyy, tunteet nousevat hallitsevaan asemaan ja tehdään asioita, jotka voivat uhata turvallisuutta.

Jos me haluamme pitää kiinni niin yleisistä vapauksistamme, meidän on hyväksyttävä myös provosointi osana niitä. Franklinin mukaan tämä on edellytys turvallisuudellemme. Tämä logiikka meidän on opetettava myös islamilaiselle maailmalle, joka on jäänyt meistä jälkeen vuosisatoja rationaalisessa ajattelussa. Uskovat muslimit tarvitsevat sananvapauden siedätyshoitoa eli provosointia tässä suhteessa. Ja se voi tapahtua vain pitämällä erilainen islamkritiikki voimissaan, julkisuudessa ja muslimien saatavilla. Näin kehittyneempi ja parempi kulttuuripiiri voi opettaa heikompaa. Mutta pitkällä aikavälillä on myös heikomman etu altistua siedätykselle. Samalla heille on tietysti syytä kertoa Koiviston neuvo, jonka mukaan hoidosta selviää helpommalla, jos siitä ei provosoidu ääritekoihin.

Kummalliselta vaan tuntuu se, että em. asiaa ei tunnuta ymmärrettävän monissa länsimaiden hallituksissa ja mediataloissa, joissa nytkin vaaditaan islamkritiikin hillitsemistä. Mutta aiemminkin kirjoitukseni kohteena ollut pieni pariisilainen lehti, Charlie Hebdo, joka on tänään julkaissut lisää Muhammad-karikatyyrejä, on asian oivaltanut. Tuolla oivalluksella se vielä pääsee vapauden ja turvallisuuden historian kunniatauluun. Tosin sitä ennen lehden toimituksen turvallisuus voi olla hetkellisesti uhattuna.

Muhammad-filmin reaktioista vähän syvällisemmin

Suurlähettiläs Christopher Stevens

Uutisotsikot ovat tänään kertoneet amerikkalaisvastaisista levottomuuksista Libyassa ja Egyptissä. Etusivun otsikoksi aiheen nosti se, että Libyan Benghazissa levottomuudet äityivät aseelliseksi hyökkäykseksi, jossa poltettiin Yhdysvaltain konsulaatti ja surmattiin Benghazissa vierailulla ollut Yhdysvaltain Libyan suurlähettiläs. Otsikoiden alla olevat jutut kertovat levottomuuksien syyksi pohjoisafrikkalaisten raivonYhdysvalloissa tuotetusta filmistä, jossa kerrotaan kappaleita islamin profeetta Muhammadin elämästä. No, voihan asian ilmaista noinkin, jos haluaa käsitellä ilmiötä pinnallisesti.

Stevensiä kuljettanut auto ja
salafistien sankari

Palaan itse filmiin tämän kirjoituksen lopussa. Sieltä voit myös katsoa 13 minuuttia kestävän trailerin. Mutta aloitan muslimimaailman syvemmistä tunnoista, jotta pääasia ei unohtuisi.

Islamilaisessa maailmassa on jo yli 200 vuotta ollut käynnissä valtataistelu modernistien ja islamin perinteisiä arvoja kannattavien välillä. Tuon kamppailun ytimessä on muslimikulttuurien jälkeenjääneisyys lähes kaikilla alueilla verrattuna läntiseen sivilisaatioon. Hyvinkin erilaiset modernistiryhmät ovat yrittäneet kuroa tuota eroa umpeen välillä siinä vähän onnistuenkin. Näiden ryhmien strategiana on ollut tuoda länsimaisia vaikutteita selektiivisesti paikallisiin kulttuureihin. Tätä ovat yrittäneet monet tutut Lähi-idän johtajat Iranin shaaheista Saddamiin, Assadeihin ja Mubarakiin. Välillä sitä on yritetty länsimaisten virtausten mukaisesti ja välillä sosialismin keinoin. Yhteistä on kuitenkin vaikutteiden tuonti ulkoa ja islamilaisen tradition ulkopuolelta.

Stevens surmatyön jälkeen

Tuollaiset kulttuurimuutokset ovat aiheuttaneet ajoittain voimakasta vastarintaa islamiin tukeutuvien traditionalistien piirissä. Välillä tuo vastarinta on tukahdutettu verisesti, mutta tähän asti se on aina noussut uudelleen uhkaamaan näitä uudistajia. Oleellista on huomata, että tuo traditionalistien vastarinta ei ole yhtenäistä. Ajan saatossa on syntynyt hyvin erilaisia islamistisia liikkeitä, joilla saattaa olla visio samankaltaisesta tavoitetilasta, mutta keinot siihen pääsemiseksi poikkeavat niin paljon toisistaan, että nämä ryhmät ovat toisilleen vihamielisiä tai ainakin rajuja kilpailijoita.

Tällä hetkellä arabimaailmassa vaikuttaa voimakkaimpina kaksi islamistista liikettä, muslimiveljeskunnan ideologiselle pohjalle perustuvat ja käytännön toimintatavoiltaan sitä jyrkempien salafistien ryhmät. Arabikevään mahdollistamassa poliittisessa liikkumatilassa nämä ryhmät ovat ottaneet melko rajustikin yhteen kilpaillessaan vallasta. Tuon kilpailun ytimessä on ollut kisailu islamilaisesta puhdasoppisuudesta ja yhteiskuntamallista kaikkine normeineen. Ja tämän kisailun osana on tietysti viholliskuvien luonti siitä, mikä on suurin uhka hyvälle islamilaiselle yhteiskunnalle.

Se uhka on jo 1900-luvulta alkaen ollut länsimainen filosofia kyseenalaistamisineen, vapauksineen ja oikeuksineen. Ne nimittäin ovat koko ajan murentaneet islailaisen maailmankäsityksen mukaan järjestyneitä yhteiskuntarakenteita. Ne uhkaavat sen patriarkaalista, autoritaarista ja jäykkiin normeihin perustuvia rakenteita perhetasolta heimotasolle asti. Kun tuon vihollisen lipunkantajana on kiistatta viimeistään toisesta maailmansodasta alkaen ollut Yhdysvallat, on selvää, että se on saanut islamistipiireissä suuren saatanan arvon. Saatanan pahuutta tässä tapauksessa lisää tietysti sen voima taloudellisesti ja sotilaallisesti. Nuo voimat ovat monen muslimin mielestä nöyryyttäneet islamilaista maailmaa, jonka kuitenkin pitäisi Allahin suojeluksessa ja Muhammadin profetioiden mukaan lopulta voittaa kaikki.

Nyt nähdyt levottomuudet, jotka muuten takuuvarmasti leviävät myös muihin islamistiryhmien kilpailun dominoimiin maihin, ovat siis pitkälti islamistien keskinäistä kilpailua oikeutuksesta valtaan. Kyse on siitä, kuka iskee lujimmin suurta saatanaa vastaan ja kerää sillä tukea itselleen. Sisäpolitiikasta ja vallasta siis on kyse. Reaktiot filmiin olivat nimenomaan salafistien järjestämiä sekä Libyassa että Egyptissä. Molemmissa maissa vaaleissa voittaneet ja enemmän hallitusvaltaa käyttävät ryhmät ovat nojallaan muslimiveljeskuntaan. Sekä Libyan että Egyptin hallitukset ovat hankalan paikan edessä. Libyan Benghazissa, jonka salafistiryhmät ovat käytännössä militiaryhmillään ottaneet valtaansa, tämä on aivan erityinen ongelma uudelle hallitusvallalle.

Tripolin ja Kairon hallituksia uhkaa Yhdysvaltain vaikutusvaltainen kosto (luultavasti taloudellisesti), jos mitään ei tehdä levottomuuksien nopeaksi tukahduttamiseksi, tai mahdollisesti arvovallan menetys oman kansan uskonnollisten keskuudessa rohkeammille salafisteille taistelussa saatanaa vastaan. Mutta on tämä tilanne jossain määrin ongelmallinen Yhdysvalloillekin ja aivan erityisesti marraskuun vaaleihin valmistautuvalle Obaman hallinnolle. Mitä sen pitäisi tehdä? Jos se jotenkin "ymmärtää" filmistä syntynyttä raivoa, se pyllistää oman kansan ylpeydelle ja itseluottamukselle. Jos se lähtee rankaisemaan vallanvaihdoissa tukemiaan muslimiveljeskuntahallituksia, sen viime vuosien Lähi-itä-politiikka julistetaan alusta pitäen epäonnistuneeksi. Republikaanit siis saavat joka tapauksessa aseen Obamaa vastaan näistä tapahtumista.

En lähtenyt nyt analysoimaan tarkemmin islamistien herkkyyksiä Muhammad-asioissa, koska olen sitä tehnyt monissa aiemmissa kirjoituksissani. Mutta on selvää, että Muhammad on herkkä aihe, jonka rienaavasta ja jopa neutraalista käytöstä on helppoa lietsoa levottomuuksia uskonnollisten muslimien keskuudessa. Arvot ovat islamistien parissa kovin erilaiset verrattuna länsimaisiin yhteisöihin, joissa Jeesus-pilkka saattaisi herättää hillittyä närkästystä yleisönosastoilla. En myöskään arvioi tässä yhteydessä filmiä sanavapausnäkökulmasta. Sanon vain, että minun mielestäni sananvapaus arvona ylittää moninkertaisesti islamistin oikeuden loukkaantua.

Olen nähnyt elokuvasta vain tämän alla olevan trailerin. Siitä tunnistin useita tuttuja asioita Muhammadin elämäkerrasta. Ne ovat islamisteille tositapahtumia, eivätkä he edes yritä niitä kiistää. Mutta loukkaus on se, kun vääräuskoinen tekee filmin. Ja vielä huonon filmin, mikä näkyy jo trailerista. Ja lisäongelma on se, että sunnalaisen tradition mukaan Muhammadia ei saisi esitellä muuten kuin täydellisenä ihmisenä ja vain verbaalisesti. Mutta arvioi asia itse:

Vasta nimetyn Libyan suurlähettilään, Christopher Stevensin, oma esittelyvideo muuten löytyy täältä. Suosittelen katsomaan sen linkistä. Minun mielestäni Stevens vaikutti hyvältä diplomaatilta. R.I.P.

PS. Unohtui vielä kertoa yksi tosiasia Benghazin konsulaatia vastaan tehdystä iskusta. Se ei ollut mikään massatapahtuma, vaan 911-päivän kunniaksi noin 20 hyvin aseistautuneen salafistitaistelijan toteuttama suunniteltu isku, jonka alta pakenivat Libyan hallituksen asettamat turvamiehet. Mutta massatapahtumia ja suurlähettiläs Stevensin surmaa juhlivia tilaisuuksia nähdään arabimediassa lähipäivinä paljon.