maanantai 30. tammikuuta 2012

Syyrian vallankumous voi epäonnistua

Syyrian leijona, Bashar al-Assad
Presidentti Assadin perheen ja klaanin johtaman diktatuurin kaataminen saattaa epäonnistua. Tässä suhteessa moni asia on toisin kuin Tunisiassa, Libyassa ja Egyptissä, joissa arabikeväästä alkanut kansannousu on onnistunut poistamaan ainakin diktatuuria johtavan perheen vallasta. Kannattaa muistaa, että yhdessäkään em. maista valta ei ole vielä vakiintunut, joten emme vielä tiedä, mikä taho sen vallan lopulta perii. Mutta nyt Syyrian tilanteeseen. Koetan perustella, miksi maan nykyisiä hallitsijoita vastaan kapinoivat ovat joutuneet taistelemaan pidempään kuin Pohjois-Afrikan arabimaissa, ja miksi he uhrautuvuudestaan ja ehkä kymmenistä tuhansista uhreista huolimatta voivat epäonnistua. Syyrian arabikevät saattaa juuri näinä päivinä olla käännekohdassaan.

Jos Assadin hallinto ei osoita hajanaisen opposition orastavan menestyksen edessä pian päättäväisyyttään ja brutaalia voimaansa, momentti saattaa kääntyä lopullisesti sen vastustajien eduksi. Hallinnon jäljellä olevat kannattajat voivat alkaa liikehtiä, sillä arabimaissa yleensä lyödään vetoa vain voittavan hevosen puolesta. Päättäväisillä toimilla Assad voi osoittaa olevansa Mubarakia, Gaddafia ja Ben Alia kovempi, jolloin häntä pidetään voittavana hevosena. Se taitaa olla Assadin ainoa mahdollisuus. Onko hänen hallituksellaan kykyä kukistaa kansannousu, nähdään pian.



Eliitti tietää, mikä kukistettua diktaattoria odottaa

Syyrian nykyinen johto ja sitä vallassa pitäneet kansanryhmät ovat jo yli vuoden ajan nähneet useasta esimerkistä, millainen kohtalo paniikkiin joutuneita ja syrjäytyneitä arabidiktaattoreita sekä heidän lähipiirejään tai tukijoitaan odottaa. Melko homogeenisessa Tunisiassa Ben Alin tukijat ovat päässeet toistaiseksi vain hylkiöiksi joutumisella. Egyptissä tosiasiassa valtaa pitävä sotilaseliitti ei vielä ole edes vaihtunut, mutta Mubarakia ja ainakin yhtä hänen poikaansa uhkaa hirttotuomio. Libyassa Gaddafi ja muutamia hänen lähipiiristään murhattiin samantien, ja ilmeisesti tuhansia hänen tukijoitaan paraikaa kidutetaan edesmenneen diktaattorin rakennuttamissa kuulustelukeskuksissa. Irakin Saddam Husseinin ja hänen lähimpien miestensä kohtalo varmasti piirtyi pysyvästi Syyrian baathistien mieleen.

Assadia tukevat kansanryhmät pelkäävät eniten kapinallisten kostoa

Syyrian uskontokunnat kartalla. Karttakuvien lähde:
http://geocurrents.info/geopolitics/syrias-ethno-
religious-complexity-and-potential-turmoil
Syyria on kansanryhmiensä osalta paljon monimuotoisempi verrattuna kolmeen em. Pohjois-Afrikan maahan. Siellä myös eri kansanryhmät ovat ryhmittyneet melko selvärajaisesti joko tukemaan Assadin dynastiaa tai vastustamaan sitä. Johtuen Assadin tärkeimpien tukijoiden - alaviittien, druusien ja kristittyjen - selvästä vähemmistöasemasta verrattuna päävastustajien - sunniarabien - määrään ja em. ryhmien välisen kaunan pitkästä kasvuajasta, kaikki uskovat joskus tulevan vallanvaihdon voivan verikostojen maanosassa muodostua poikkeuksellisen julmaksi. Syyriassa on lisäksi useita pienempiä kansanryhmiä, jotka ovat toistaiseksi sietäneet Assadin hallintoa, koska se on tarjonnut niille ainakin osittaista suojaa.

Syyrian suurimmat etniset ryhmät kartalla. Lisäksi maassa
asuu yli kaksikymmentä muuta etnistä vähemmistöryhmää.
Menemättä liiaksi yksityiskohtiin arvioisin, että jopa noin puolet syyrialaisista on ollut enemmän tai vähemmän Assadin dynastian vallassa pysymisen takana. Vaikka nykyhallinnon kannatus on varmasti levottomuuksien vuoksi laskenut selvästi noista luvuista, jäljelle jääneiden tukijoiden päättäväisyys lienee kasvanut ja määrä ainakin toistaiseksi pysynyt riittävänä. Syyrian aseet ovat Assadin hallinnon tukiryhmien hallussa.

Assadia tuskin moni rakastaa, mutta erityisesti hänen oma ryhmänsä - alaviitit, jotka lienevät pettyneitä hallintonsa toimiin kapinan tukahduttamiseksi - ovat aika varmoja, että vaihtoehtoina on joko pysyä yhdessä tukemassa presidenttiä tai joutua kukin erikseen voittajien armoille. Ottaen huomioon Syyrian erittäin väkivaltainen historia Assadin dynastian aikana juuri kukaan vallassa olevasta eliitistä ei voi uskoa neuvotteluratkaisuun vallanvaihdoksen tekemiseksi.

Oppositio on hajanainen ja vailla yhteistä strategiaa

Jos hallitus ei ole kyennyt toistaiseksi tukahduttamaan aseellista kapinointia ja syyrialaisten enemmistön mielenosoituksia, eivät kapinallisetkaan ole kyenneet vakiinnuttamaan asemiaan aivan viime viikkoina saavutetuista muutamista onnistuneista kaupunkivaltauksista huolimatta. Uhrautuvat massamielenosoitukset eivät välttämättä kykene muodostamaan kriittistä massaa ja riittävää voimaa päättäväisen diktatuurin syrjäyttämiseksi, kuten kahden vuoden takaisista Iranin presidentinvaalien jälkeisistä mielenosoituksista näimme.

Syyrian oppositio on edelleen hyvin hajanainen, eikä sillä ole yhteistä strategiaa saati yhtenäistä johtoa. Mutta opposionkin johtajat tietävät, että vastustaja ei armahda voitettuja. Ja he tietävät, että ainakin nykyisessä tilanteessa kompromissiratkaisu ei johtaisi johtaisi voittoon vaan todennäköisesti viivästettyyn tappioon. Pelon kynnys on kyllä ylitetty reilusti, mikä on hallinnon pienen horjumisen näkyessä ylläpitänyt päättäväisyyttä kansannousun jatkamiseksi. Mutta arabimaissa päättäväisyys voi myös nopeasti kadota, jos usko voittoon horjuu vakavasti, ja silloin alkaa pakoon juoksu.

Asevoimista karanneet muutama kymmenentuhatta sotilasta eivät ole järjestäytyneet vastarintaan kuin osin. Tämä Vapaan Syyrian Ameijaksi (FSA) itseään kutsuva joukko on sekin hajallaan, huonosti järjestäytynyt sekä muodostuu pääosin kevyesti aseistautuneista ja toisen luokan koulutuksen saaneista sotilaista tai reserviläisistä. Loikkarit ovat tuskin heikentäneet Syyrian armeijan parempien (alaviitti-)yksiköiden suorituskykyä. FSA on saanut aikaan paikallista menestystä siellä täällä hetkellisesti, mutta kun hallinnolla on aikaa ryhmittää luotettavimmat ja parhaat voimansa sen joukkoja vastaan, ei lopputuloksesta ole epäilystä. Ilman nopeaa menestystä, ulkopuolisia tukijoita, toimivaa logistiikkaa ja täydennyksiä FSA:sta ei ensi vuonna enää paljoa kuulu.

Ulkomainen tuki hyödyttää lähinnä nykyistä hallitusta

Syyrian hallinto saa aktiivista tukea ainakin kahdesta suunnasta. Sen pitkäaikaisin liittolainen, Iran, tarjoaa apua sekä rahallisesti, kapinan tukahduttamiskokemusta omaavina erikoisjoukkoina, aseina ja tietysti moraalisena tukena. Toinen vanha liittolainen, Venäjä, tukee Syyrian nykyistä johtoa niinikään asein ja asiantuntijapalveluin mutta ennenkaikkea diplomaattisesti. YK:n turvallisuusneuvostossa  ei mene läpi yhtään sellaista päätöslauselmaa, joka uhkaisi Venäjän asemaa sen viimeisessä Lähi-idän tukikohdassa, Syyriassa. Ja Venäjän asema Syyriassa riippuu maan nykyhallinnon vallassa pysymisestä. Venäjän vastustuksen vuoksi siis YK ei tule siunaamaan minkäänlaisia sotilaallisia tai edes kaupallisia interventioita Syyriaa vastaan. Kiinakaan ei halua toista Libyan kaltaista tilannetta.

Tosin kukaan ei nykyisessä poliittisessa tilanteessa ole halukas sitoutumaan Syyrian opposition tai kapinallisten auttamiseksi. Ilman Arabiliiton pyyntöä sellainen taitaisi olla poliittisesti mahdotontakin, eikä arabikevään entistä hajanaisemmaksi ravistelleesta liitosta taida olla pyytäjäksi. Keneltäpä se apua pyytäisikään? Talouskriisien vaivaama Eurooppa on poliittisesti ja sotilaallisesti kyvytön juuri mihinkään isompaan operaatioon, ja Yhdysvalloissa odotellaan syksyn presidentinvaaleja. Israelin sotkeutuminen Syyrian asioihin nostaisi konfliktin kierroksia moninkertaisesti, eikä Israelilla ole muutenkaan intressiä, sillä sen kannalta Syyriaan ei ole odotettavissa Assadin hallintoa parempaa vaihtoehtoa.

Turkki ja Jordania tietysti saattavat järjestellä asioita Syyrian raja-alueilla esim. pakolaistilanteen helpottamiseksi, jos levottomuudet kiihtyvät huomattavasti, mutta rajalle perustettavilla turvallisuusvyöhykkeillä ei olisi suurta vaikutusta Syyrian hallinnon toimiin kapinoinnin tukahduttamiseksi. Isot kaupungit ratkaisevat, eivätkä ne ole rajojen tuntumassa. Syyrian naapureista Turkilla kyllä olisi todellista voimaa pakottaa Syyrian johto taipumaan lähes mihin vaan, mutta silläkin on paljon enemmän menetettävää kuin saavutettavaa Syyriaan sitoutumisessa.

Syyrian nykyjohdon saama tuki Venäjältä ja Iranista siis vahvistavat sitä samalla, kun vapaan maailman ja arabimaailman haluttomuus puuttua asioihin ei vahvista hajanaista oppositiota. Aikatekijä siis voikin olla tällä kertaa diktaattorin puolella.

Miten tilanne kehittyy

Haman kaupunkia Assadien joukkojen jäljiltä 1982
Jos Assadin diktatuuri ei kukistu jonkinlaisen sisäisen romahduksen kautta muutaman viikon sisällä, sen asema alkaa jälleen vahvistua. Kapinointi mielenosoituksineen ja myös aseellisine yhteenottoineen todennäköisesti jatkuu tästä huolimatta kuukausia ellei jopa vuosia intensiteetiltään tietysti vaihdellen, sillä sen verran isot mittasuhteet syyrialaisten enemmistön tyytymättömyys ja myös uhrimieli ovat jo saavuttaneet. Kriisiä voi jo kutsua matala-asteiseksi sisällissodaksi, ja se saattaa nopeasti eskaloitua hyvinkin veriseksi, jos Syyrian johto laskee kapinoinnin pikaisen tukahduttamisen ainoaksi vaihtoehdokseen ja myös kykenee siihen. Syyria saa siis maistaa kenties pitkäänkin samankaltaisia lääkkeitä autopommeineen, itsemurhapommittajineen, salamurhineen ja joukkoteurastuksineen, joita se on vuosien varrella tarjoillut tukemiensa terrorijärjestöjen (Hizbollah, Hamas, Al-Qaida jne.) kautta mm. Israelille, Libanonille ja Irakille

Maalla on historiallisessa muistissaan nykyisen presidentin isän ja sedän operaatiot mm. Hamassa vuonna 1982, jolloin liian voimakkaaksi ja vallanhaluiseksi kasvanut Syyrian Muslimiveljeskunta murskattiin häikäilemättömästi ja uhriluvusta välittämättä. Veljeskunta ei liene vieläkään toipunut tuosta 30 vuotta sitten tehdystä suoneniskusta, jossa surmattiin yli 20000 veljeskunnan jäseneksi tai heidän tukijoikseen epäiltyä ja tulen alle jäänyttä siviiliä. Assadeilla on siis esimerkki onnistuneesta orastavan kapinan tukahduttamisesta, joka aikanaan aiheutti vain ohimenevää hallaa maan johdon maineelle.

Tietysti on mahdollista, että joku taho murhaa Assadin ja muutaman hänen tärkeimmistä perheenjäsenistään, jolloin hetkellinen valtatyhjiö voisi antaa mahdollisuuden jonkinlaiselle kompromissiratkaisulle. Damaskoksella ja Aleppolla on kunniakkaat perinteet salamurhaamisessa. Syyrian hallinnon huipulla jonkun komentajatehtävässä olevan kenraalin hermot voivat pettää, jos hän laskee ainoaksi mahdollisuudeksi omalle lähipiirilleen tilanteen laukaisemisen aloittamalla uuden kapinan hallinnon sisältä. Hallinnon sisäisellä vallankaappauksellahan Assaditkin valtaan nousivat. Tällä hetkellä kuitenkin epäilen vahvasti tällaisen rohkeuden puutetta ylimmässä johdossa, sillä siellä ei taida kukaan uskoa kapinoivan kansanosan tyytyvän eliitin sisällä tapahtuvaan vallanvaihtoon.

Aika huonoja tai heikkoja vaihtoehtoja on syyrialaisille siis tarjolla. Mutta todennäköisimpiä vaihtoehtoja - siis kapinan matala-asteista jatkumista tai vähittäistä kukistumista - pahemmiksi vaihtoehdoiksi voisivat osoittautua täysimittainen sisällissota tai hallinnon romahdus ja sitä seuraava kostoilmapiirin mahdollistava kaaos. Molempiin on Syyriassa potentiaalia.

Edellä mainitun perusteella Syyriasta on odotettavissa vielä pitkään huonoja ja vielä huonompia uutisia. Kuolonuhrien määrä nousee ihmisoikeusjärjestöjen tähän asti vahvistamista yli viidestä tuhannesta moninkertaiseksi - pahimmassa tapauksessa ehkä jopa monikymmenkertaiseksi -, ennenkuin yhteiskuntarauha Syyriaan palautuu. Mutta Assadin diktatuuri voi siis hyvinkin kestää ensi vuoden puolelle, ja se saattaa jopa lujittua kapinan seurauksena. Silloin se voi jatkua vielä vuosia eteenpäinkin. Mutta joskus se tietysti lopulta kaatuu. Toivottavasti kansainvälinen yhteisö olisi silloin nykyistä valmiimpi ehkäisemään vaarallisia seurannaisvaikutuksia.

Al-Assadin diktatuurin selviytyminen olisi tietysti loistava voitto Iranille ja Venäjälle, joille molemmille vaikutusvalta Syyriassa on tärkein avain arabimaailman politiikkaan. Se olisi myös kannustava esimerkki demokratiaa vastustaville ja länsivastaisille diktatuureille ympäri maailmaa. Vastaavasti se on tappio Euroopalle ja Yhdysvalloille, jotka ovat naivisti uskoneet vuonna 2000 valtaan nousseen Bashar al-Assadin lopulta reformoivan Syyrian vapaammaksi ja lännelle ystävällismieliseksi maaksi. Niin ei nimittäin käy missään vaihtoehdossa.


keskiviikko 18. tammikuuta 2012

Maltillisen islamin harha


Allah islamin symbolina

Meillä länsimaisilla ihmisillä on valtavan paljon hyviä ideoita siitä, miten maailmasta tehtäisiin parempi paikka kaikille ihmisille. Nuo ideat kumpuavat omasta käsityksestämme maailmasta, joka perustuu moneen historialliseen filosofian kerrokseen. Näiden kerrosten ansiosta me voimme kysyä, epäillä, uskoa, olla uskomatta, luulla, olla varmoja, valita usein vapaasti tai olla joskus valitsematta. Valitettavasti pääosa maailman ihmisistä ei voi toimia tavallamme, sillä heidän yhteiskuntiensa historiat ovat kulkeneet erilaisia taipaleita. Siksi myös ajatusmaailma noissa yhteiskunnissa poikkeaa oleellisesti vaikkapa pohjoismaisesta mallista. Väitän, että islamilaista maailmaa ei voi ymmärtää tai selittää länsimaisen logiikan tai filosofian avulla. Islamilaisessa maailmassa toimii toisenlainen logiikka ja monissa tapauksissa erilaiset käyttäytymismallit. Vaikkapa naisen asema on islamin mukaan tyystin toisenlainen verrattuna länsimaiseen malliin. Tämä sama pätee myös valtiosuhteiden tasolla. Yritän perustella väittämäni lyhyesti esimerkillä harhasta, jonka olemme luoneet maltillisen ja äärimmäisen islamin välille.

Ensiksi on todettava, että käsite islamin maltillisuudesta tai äärimmäisyydestä on länsimaista tekoa. Islamilaisessa maailmassa useimmiten vain akateemisesti sivistyneet ihmiset tietävät, mitä noilla käsitteillä tarkoitetaan. Muslimien suurella enemmistöllä - reilusti yli 90 prosentilla - ei ole aavistustakaan maltillisen ja äärimmäisen islamin erosta. Kaikkein sekulaareimman ja vapaimman muslimienemmistöisen valtion, Turkin, suosittu pääministerikin, joka viime vuonna äänestettiin maailman kolmanneksi vaikutusvaltaisimmaksi muslimiksi, totesi muutama vuosi sitten: "Ei ole mitään maltillista tai äärimmäistä islamia. On vain islam."

Käsite maltillisesta islamista syntyi vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen, kun öljyrikkaaksi havaittu arabimaailma aloitti tiensä kohti itsenäisyyttä, ja sen asukkaat haluttiin esitellä aiemmin islamiin hyvin epäluuloisesti suhtautuneelle länsimaiselle yleisölle. On tietysti muistettava, että pääosa tuolloin 1300-vuotisesta yhteisestä historiasta oli kulunut erilaisten keskinäisten sotien merkeissä, jotka väliaikaisesti päättyivät viimeisen kalifaatin, Osmanivaltakunnan, romahdukseen I Maailmansodassa. Tuo käsite syntyi kuitenkin vain länsimaissa. Arabimaailmassa ja muualla islamilaisilla alueilla islam ei uskontona tai elämänfilosofiana muuttunut mitenkään. Se, että saudimies ajaa nykyisin autolla kamelin sijasta, ei ole vaikuttanut islamiin mitenkään.

Muslimimaailmassa islamin perinteisiin alettiin vedota juuri tuon kalifaatin hajoamisen järkyttäminä, ja tämän menestyksekkään kehityksen seurauksena monet islamilaiset poliittiset liikkeet edustavat tänä päivänä muslimimaailman poliittisia päävirtoja. Ensimmäinen modernin ajan islamilainen valtio oli Saudi-Arabia, jota ei voi oikein mitenkään kutsua maltilliseksi. Viimeiseksi islamilaiset järjestöt on äänestetty valtaan kaikissa ns. arabikevään vallankumousten ravistelemissa maissa.

Yksittäisen muslimin, heimon tai uskonlahkon uskonnonharjoittamisissa on tietysti eroja. On aleviitteja, jotka ovat usein hyvinkin suvaitsevaisia, ja on wahhabiittejä, jotka haluavat kontrolloida koko ympäristönsä käyttäytymistä, eivätkä siksi tule toimeen ollenkaan em. aleviittien kanssa. Erilaisia sävyjä on islamissa siinä kuin muissakin uskonnoissa. Islamin enemmistönä olevien sunnien ja vähemmistönä olevien shiiojen 1300-vuotiset uskonnolliset kiistat ovat olleet lukemattomien muslimien välisten sotien syinä, ja tämä jako on edelleen Lähi-idän epävakauden pääsyy. Mutta islamin päävirtaukset riippumatta uskonnollisesta tai uskonnollislainopillisesta koulukunnasta eivät ole oleellisesti muuttuneet viimeisinä vuosisatoina. Mikään ei ole muuttunut islamin suhtautumisessa ”vääräuskoisiin”, naisiin tai muihin ”oikeauskoisen” miehen normeista poikkeaviin ilmiöihin.

Islamilaisen maailman kanssakäyminen sekä aikaisemmin teollistuneen lännen että myöhemmin teollistuneen idän kanssa on tietysti vaikuttanut paljon koko islamilaiseen maailmaan. Osa sen ihmisistä on hylännyt islamin kokonaan ja osa noudattaa sitä vain muodollisesti. Samanlainen kehitys on tapahtunut myös kristillisessä, buddhalaisessa ja hindulaisessa maailmassa. Mutta islam ei ole seurannut kristillisen maailman esimerkkiä, jossa uskonto seuraa kulloinkin vallitsevien filosofisten ja yhteiskunnallisten muutosten trendejä.  Historian saatossa jotkut kristilliset kirkkokunnat ovat jopa johtaneet muutosta, kun islam on 1200-luvulta alkaen pyrkinyt pääosin ylläpitämään voimassa sekä alkuperäistä teologista että filosofista tulkintaansa. Islamin reformointia yrittäneet liikkeet on toistaiseksi nujerrettu traditionalistien voimin hyvin väkivaltaisesti.

Muslimi, joka ei seuraa islamin opetuksia, ei ole maltillinen. Eikä Allahin nimissä itsemurhapommitusta yrittävä ole äärimuslimi tai radikaali. Ensin mainittu on joko uskostaan luopunut tai pragmaatikko, jonka mielestä hänen ei tarvitse ratkaista maailman vääryyksiä tässä ja nyt. Jälkimmäinen taas on normaali uskovainen muslimi, jonka joku on puhunut ympäri islamilaisella teologialla ja sen mahdollistamalla oikotiellä Allahin paratiisiin. Mutta oleellista on se, että molempien islamilainen uskonoppi on samanlaista. Ne sisältävät täsmälleen saman koraanin ja koulukunnasta riippuen samat hadithit, Muhammadin elämänkerran sekä fatwa-perinteen, jotka eivät ole muuttuneet varsinkaan sunnalaisessa maailmassa useisiin vuosisatoihin.

Islam ei ole koskaan antanut uskovaiselle mahdollisuutta niihin valintoihin, jotka ovat olleet meille kristillispohjaisissa länsimaisissa demokratioissa itsestään selvyyksiä. Monet meistä selviävät valinnoista jo ilman kirkkoakin.  Islamilaisessa maailmassa kaikki on toisin, sillä islamin muuttumisesta liberaalimpaan suuntaan ei ole merkkejä, eikä kaikkivaltiaalle Allahille ei voi alistua vain osittain islamin mukaan. Perheen, suvun ja heimon kunniapaineet tekevät monasti näistä valinnoista käytännössä mahdottomia. Muutamia länsimaihin paenneita reformiliikkeitä lukuun ottamatta islamin valtavirta on etsimässä uutta maailmanjärjestystä varhaisista perinteistään. Islam ei siis ole maltillistumassa. Se koettaa kollektiivisesti hakea oppia nopeimman leviämisen militaristisista ajoistaan, jolloin se murskasi niin Bysantin, Persian kuin Intian niemimaan valtakunnat.

Maltillista islamia ei siis ole, vaikka minäkin toivoisin sellaisen olemassa oloa. On vain islam, kuten Turkin pääministeri Erdoğankin on painokkaasti todennut. Maltillinen islam käsitteenä on siis läntisen poliittisen tutkimuksen luoma harha tai väärinkäsitys. Ehkä tuolla käsitteellä on pyritty luomaan painetta islamin modernisoinnille?

Mutta on muistettava, että maailman ehkä 1300 miljoonasta muslimista kaikki eivät noudata uskontonsa oppeja. Joukossa on paljon tapamuslimeja ja pragmaattisia muslimeja, joiden kanssa vapauksista nauttiva länsimaalainen voi elää täydessä harmoniassa. Ehkäpä käytettyjä termejä pitäisikin muuttaa. Maltillisen tai radikaalin islamin sijasta pitäisi puhua pragmaattisista ja fundamentaalisista muslimeista. Näin pantaisiin enemmän painoa yksilölle oman elämänfilosofiansa valinnassa.







perjantai 13. tammikuuta 2012

Egyptin islamistinen sukellus alkaa

Muhammad Badi
Egyptissä on saatu lähes loppuun parlamentin alahuoneen vaalit. Vaikka lopulliset tulokset vielä uupuvat, voidaan lopputulos summata yksinkertaisesti seuraavalla tavalla:

  • Islamistinen Muslimiveljeskunta tai sen muodostama Vapaus- ja oikeuspuolue, voitti noin 45 prosenttia parlamenttipaikoista nousten suurimmaksi ryhmäksi.
  • Toiseksi suurin ryhmä on Muslimiveljeskuntaakin äärimielisempi salafistinen al-Nour -puolue, jonka osuus parlamenttipaikoista on noin 25 prosenttia.
  • Kahdella suurimmalla ei-islamistisella puolueella on hallussaan alle 20 prosenttia paikoista.
  • Naisten osuus kansanedustajista jää alle kahteen prosenttiin. Se olisi vieläkin pienempi äänien perusteella, mutta vaalilaki edellyttää jokaiselta isommalta puolueelta vähintään yhden naisedustajan valintaa.
Islamistit siis voittivat vaalit paljon selvemmin kuin ennen vaaleja uskoin. 70 prosentin osuus lainsäätäjistä on huikea enemmistö. Pieleen menneen ennustuksen jälkeen vähän lohduttaa se, että minä sentään ennustin islamistien voittoa, kun lähes koko länsimainen media vähätteli veljeskunnan ja salafistien mahdollisuuksia odotellen vallankumouksen aloittaneiden Kairon ylemmän keskiluokan nuorison johdattavan Egyptin kohti demokratiaa. Pahasti pieleen menivät länsimaisen median ennusteet. Vallankumouksen aloittaneet nuoret kairolaiset taisivat saada kymmenkunta kansanedustajaa - siis noin kaksi prosenttia.

On siis aika kuunnella, mitä vaalivoittajalla, Muslimiveljeskunnan johtajalla, on sanottavana Egyptin tulevaisuudesta. Seuraavassa ote tohtori Muhammad Badin lausunnosta 29.12.2011:

"Veljeskunta on pääsemässä lähemmäksi suurimpia tavoitteita, jotka sen johtaja, imaami Hassan al-Banna, aikanaan ajatteli. Nämä tavoitteet saavutetaan muodostamalla oikeudenmukainen ja reilu hallinto kaikkine instituutioineen ja järjestöineen. Niihin kuuluu myös oikein (islamilaisittain) johdettu hallitus, josta kehittyy kalifaatti ja lopulta maailmanhallitus."

Olen kirjoittanut Muslimiveljeskunnan tavoitteista mm. täällä. Ne ovat selvät ja helposti ymmärrettävät. Suosittelen lukemaan em. linkistä. Vihollinen on länsimainen korruptoitunut ja moraaliton yhteiskunta, jossa ihmiset eivät tunnusta Allahin kaikkivaltiutta ja mm. harrastavat seksiä moraalittomasti jopa sallien homoseksualismin. Siis mm. me kuulumme tuohon kategoriaan, vaikka suurin läntinen demokratia onkin aina päävihollinen.

Onneksemme asiat eivät Egyptissäkään kehity aivan yksinkertaisesti. Muslimiveljeskunnalla on rajuja erimielisyyksiä salafistien kanssa, joten islamistien matemaattinen 70 prosentin enemmistöasema on vielä monen tuskan takana. Ongelmia tulee aiheuttamaan myös Egyptin hallitusvaltaa nyt ylläpitävä armeija, jonka ylin johto ei ole ollenkaan islamistinen. Kun vielä muistetaan, että armeija hallitsee ehkä puolta maan perusteollisuudesta ml. elintarviketeollisuus, sillä voi olla paljonkin sanottavaa vielä talouden syöksykierteessä olevan Egyptin nopeasti nälkiintyville köyhille. Vallansiirrosta ei siis tule helppoa. Sitä edelleen hämmentävät myöhemmin tänä vuonna järjestettävät presidentinvaalit ja parlamentin ylähuoneen valinta. Egypti siis ei vielä ole islamistien hallussa, vaikka vaalitulos on selvä. Todellinen vallan vaihtuminen siis voi kestää jopa muutamia vuosia.

Mutta perimmäinen viesti sinänsä demokraattisista Egyptin vaaleista on seuraava: Islamistit voittivat, ja Egypti on palaamassa henkisesti yhä tarkemman uskonnollisen ohjauksen ja koraanin tielle. Arabikevät on jo muuttunut Muslimiveljeskunnan kevääksi, kuten ennen vaaleja kirjoitin. Demokratia on sen seurauksena jäämässä kertakäyttöiseksi arabidemokratiaksi. Eivätkä vapaudet ja länsimaiset ihmisoikeudet voittaneet. Niiden vihollinen Allah voitti. Henkisesti Egypti aloitti sukelluksen kohti keskiaikaa.

On mielenkiintoista seurata, montako vuotta Suomen ulkopoliittisella johdolla menee ideologisen vihollisen havaitsemiseen Egyptin sisällä. Punavihreillä laseilla varustetulle ulkopolitiikalle siihen saattaa mennä tuskastuttavan kauan.


tiistai 10. tammikuuta 2012

Pari kysymystä Allahille ja ihmisillekin

Kuningatar Beatrix on peittänyt sulonsa
Kun Alankomaiden kuningatar Beatrix vieraili taannoin Abu Dhabissa, hän käväisi tutustumassa myös Sheikki Zayedin Moskeijaan. Tämän moskeijavierailun aikana - ja ehkä muuaallakin - Hollannin kuningatar käytti islamilaisista siveyssyistä niskan, kaulan ja hiukset peittävää huivia. Hollannin ulkoministerin lehdistölausunnon mukaan moskeijavierailu ei olisi ollut mahdollinen ilman kuningattaren osoittamaa siveyttä.

Koraanin Valon suuran 31. jae määrää naisen peittämään sulonsa: "Sano myös uskovaisille vaimoille, että luovat silmänsä maahan ja hillitsevät halujaan eivätkä näyttele sulouttaan tavallisuudesta poiketen ja että huntu verhoaa heidän povensakin. Älkööt he näyttäkö sulouttaan muille kuin miehilleen tai isilleen tai apilleen tai pojalleen tai poikapuolilleen tai veljilleen tai veljiensä pojille tai sisariensa pojille tai palvelusnaisilleen tai orjattarilleen tai sellaisille palvelijoille, joilla ei ole vetoa naisiin, tai poikasille, jotka eivät ole tietoisia naisten salaisuuksista. Älkööt he siten astuko kulkiessaan, että heidän kätketyt sulonsa havaittaisiin. Kääntykää kaikki Allahin puoleen, oi uskovaiset, jotta saisitte menestystä!"

Toivottavasti kankaat peittivät Hollannin kuningattaren kätketyt sulot, jotta tämä EU-maa saisi päämiehensä mukana menestystä. Mutta minulle jäi pari kysymystä jäljelle, vaikka hyvin ymmärrän ulkoministeri Uri Rosenthalin selityksen. Voit hyvin jatkaa lukemista, sillä en aio pohtia kuningatar Beatrixin sulojen yksityiskohtia.

Miksi Koraaninkin säätänyt Allah, joka on kaikkivaltias, ei suuressa viisaudessaan luonut naisille sulot peittäviä huntuja alun perin? Eikö olisi ollut yksinkertaisempaa, että ulkona liikkuvalla naisella olisi luonnostaan peittävä kaapu, jonka voisi sitten riuhtaista vaikka tilapäisesti pois, kun suloja tarvitaan? Ehkä Allah on suuressa viisaudessaan kuitenkin ajatellut, että miehiä tyhmempien naisten pitää viettää oleellisesti enemmän aikaa kotona, jolloin kodin ulkopuolinen pukeutuminen on pienemmän vaivan tie? Onko meillä suomalaisilla täysin väärä elämäntapa, kun päästämme naisemme ulos turhan usein?

Kun en taida saada Allahilta vastausta, teen toisenlaisen kysymyksen Suomen naisille: Jos olisit Suomen tasavallan päämies, suostuisitko pukeutumaan islamilaiseen kaapuun osoittaaksesi kunnioitusta Allahille, jonka mukaan nainen on miehen alamainen? Entä vaatisitko tänne valtiovierailulle tulevan Arabiemiraattien presidentin tai Saudi-Arabian kuninkaan vaimoja poistamaan kaapunsa ja vierailemaan suomalaistyyppisissä vaatteissa vaikkapa Suurkirkossa kulttuuriamme kunnioittamassa? Jostain syystä epäilen, että vastavuoroisuus tässä tapauksessa ei toimi.

Olen vieraillut Lähi-idässä useissa - luultavasti useissa kymmenissä - moskeijoissa vaimoni ja tyttärieni kanssa. Myönnän, että joka kerta on naisillani ollut päällä jalat peittävän vaatetuksen lisäksi vähintään pitkähihainen pusero ja huivi. Olen siis taipunut perheeni kanssa paikallisiin tapoihin tässä asiassa. Mutta aika perusteellisesti olen joka kerta joutunut selittämään siveän pukeutumisen paikallisen vaatimuksen merkitystä naispuolisille perheenjäsenilleni. Koskaan minua ei ole ymmärretty. Eikä minua ymmärretä nyt täällä Suomessakaan, kun koetan välillä vaatia vastavuoroisuutta kulttuuriasioissa. Pahimpia väärinymmärtäjiä ovat monikulttuurisuuden nimiin vannovat punavihreät, jotka käyttäytymisnormeineen joutuisivat heti pulaan Lähi-idässä. Syyttävät vain islamofobiksi.