Kuinka hävittää koraani tai muu kirja oikein?

Koraani

Afganistanin kansainvälisiä joukkoja johtava Yhdysvaltain merijalkaväen kenraali, John R. Allen, ei tainnut tajuta niitä vaikutuksia, joita jonkun hänen alaisensa käsky hävittää muutamia kymmeniä koraaneja polttamalla aiheuttaisi. Kyseiset amerikkalaisten hankkimat koraanit olivat olleet Kabulin lähellä sijaitsevan Bagramin vankilan vankien käytössä. Yhdysvaltalaiset epäilivät, että vangit olivat käyttäneet koraaneja salaisten viestien välitykseen, mistä syystä niistä haluttiin eroon.

Koraanien hävitys polttamalla on tätä kirjoitettaessa johtanut kolmatta päivää jatkuneisiin mielenosoituksiin ja mellakoihin enimmässä osassa Afganistania. Levottomuuksissa on saanut surmansa toistakymmentä henkeä, ja useat kymmenet ovat loukkaantuneet. Mielenilmauksia ei ole paljoa hillinnyt se, että kenraali Allen pyysi tapahtunutta anteeksi samantien, ja pian hänen peräänsä anteeksipyyntönsä ovat esittäneet sekä Yhdysvaltain puolustusministeri Panetta että presidentti Obama. Amerikkalaisia tietysti hermostuttaa sekin, että perjantai on vasta huomenna, ja isoimmat mielenilmaisut Afganistanissa yleensä lähtevät liikkeelle perjanta-iltapäivän rukouksesta.

Aloitetaanpa asian käsittely yksinkertaisimmasta päästä: Miten käyttökelvottomaksi muuttunut koraani pitäisi hävittää? Tunnettu Hanafi-koulukunnan oikeusoppinut (faqih), imaami al-Haskafi, antaa seuraavan ohjeen:

Koraanin polton aiheuttamaa tuskaa

“Hyödyttömiksi käyneistä uskonnollisista kirjoista on ensin poistettava Allahin sekä hänen engeleidensä ja profeettojensa nimet, minkä jälkeen loput voidaan polttaa. Kirjat voi myös heittää virtaavaan veteen sellaisinaan (siis poistamatta em. nimiä), tai ne voidaan haudata maahan, ja tämä jälkimmäinen tapa on parempi.” (Radd al-Muhtar ala al-Durr al-Mukhtar, 5/271)

Koraanin hautaamisessa on vielä eräitä asioita, jotka pitää ottaa huomioon. Se pitää ennen hautaan laskemista kääriä johonkin puhtaaseen (kankaaseen), ja hauta on valmistettava sortumattomaksi siten, että haudattu kirja ei ole suorassa kosketuksessa maa-aineksen kanssa. Toivottavasti tämä ohje rekisteröidään nyt Suomessakin, jotta emme pahoita kenenkään mieltä vaikkapa vaihtaessamme kirjastojen käytössä kulunutta islamilaista kirjallisuutta uuteen.

Islamilaisen uskonnollisen kirjallisuuden hävittäminen sellaisenaan polttamalla on useastakin syystä kovin loukkaavaa uskonnollisen muslimin mielestä. Ensinnäkin arabiankielisen koraanin katsotaan olevan Allahin ikuista sanaa ihmisille, mistä syystä se on niin pyhää kuin vain mikään voi olla. Muunkielisiä käännöksiä ei katsota aidoiksi koraaneiksi, joten esim. professori Jaakko Hämeen-Anttilan kirjat voi huoleti hävittää polttamalla. Toiseksi polttaminen on se tapa, jonka Allah on valinnut häntä palvomattomien vääräuskoisten hävittämiseksi, mikä koraanissakin mainitaan kymmeniä kertoja. Siksi Allahin pyhittämiä asioita ei saa polttaa, mistä syystä islamilaisissa maissa mm. ei polttohaudata muslimeja.

Pakistanissa poltetaan vääräuskoista kirjallisuutta

Islamilaisesta näkökulmasta katsottuna muun kirjallisuuden polttamisessa ei ole mitään väärää. Itse asiassa varhainen islamilainen perimätieto pitää ei-islamilaisen kirjallisuuden hävittämistä jopa hyveenä. Näiden tarinoiden mukaan vuosina 634-644 toisena Muhammadin jälkeisen ajan kalifina hallinnut Omar määräsi sekä Aleksandrian kirjaston että persialaisten kirjastot tuhottavaksi ko. alueiden valloitusten yhteydessä. Kertomusten mukaan muslimikenraalit kysyivät Omarilta, mitä vasta vallattujen Bysantin eteläosien ja Persian kirjastoille pitäisi tehdä. Omar antoi ohjeen niiden hävittämisestä, mikäli ne eivät sisältäneet islamilaista kirjallisuutta (jota ei silloin vielä ollut ainuttakaan nidettä) tai niiden sisältö olisi ristiriidassa islamin kanssa. Rehellisyyden vuoksi on todettava, että em. perimätieto ei ole välttämättä totta. Mutta ei sen tarvitse ollakaan, jos ihmiset uskovat siihen.

Noista ajoista alkaen vääräuskoisten kirjallisuus on ollut enemmän tai vähemmän kiellettyä islamilaiseksi asteittain muuttuneessa Lähi-idässä. Tästä syystä kirjapainotaitokin levisi alueelle vasta 1700-luvun lopulta alkaen - siis yli 300 vuotta Euroopan jälkeen - ja silloinkin hyvin hitaasti. Jotkut ääriuskonnolliset muslimiryhmät pitävät vielä nykyisinkin kirjoja turhuutena, sillä Allah on antanut kaiken tarvittavan viisauden koraanissa. Siksi mm. Afganistanissa pidettiin talebanien hallituskaudella   usein kirjarovioita. Ja siksi myös kahden pyhän kaupungin maahan, Saudi-Arabiaan, ei saa tuoda edes henkilökohtaiseen käyttöön esim. kristillistä kirjallisuutta, joka päätyy tavattaessa polttoroviolle.

On jotenkin kummallista, että amerikkalaiset töpeksivät koraanien hävityksessä. Asian herkkyyden ei pitänyt olla minkäänlainen salaisuus varsinkaan sen jälkeen, kun floridalaisen pastorin, Terry Jonesin, muutama vuosi sitten tekemä uhkaus polttaa näytösluonteisesti yksi koraani sai lähes koko muslimimaailman kuohumaan.

Mutta vielä isomman möhläyksen amerikkalaiset taisivat tehdä korkean profiilin anteeksipyynnöillään. Afganistanin mellakat koraanien polttamisen tekosyyllä järjestäneet islamistit nimittäin pitävät vääräuskoisen anteeksipyyntöä heikkouden merkkinä. Tämä heikkouden osoitus voi maksaa amerikkalaisille paljon juuri nyt, kun neuvotteluja heidän poistumisestaan Afganistanista ollaan aloittamassa.

Israel, palestiinalaiset ja "arabikevät"

Lähi-idän ongelmien julkisuutta on lähes koko Toisen Maailmansodan jälkeisen ajan hallinnut Israelin ja arabien välinen konflikti.  Olemme lukeneet loputtomasti todisteluja, joiden mukaan Lähi-itä rauhoittuisi, jos Israel, palestiinalaiset ja näitä ympäröivät arabikansat pääsisivät sovintoon. Viime aikojen uutisaineisto Lähi-idästä on kuitenkin  lähes unohtanut tämän kaikkien konfliktien äidin. Miksi on näin? Olisiko jo aika keskittyä alueen todellisiin ongelmiin?

Niin sanottu arabikevät on herättänyt muun maailman siihen tosiasiaan, että Pohjois-Afrikan ja Arabian niemimaan maissa kaikki asiat eivät ole hyvin. Miten paljon Israel tai palestiinalaiset ovat mahtaneet vaikuttaa Egyptin, Tunisian, Libyan, Bahrainin, Saudi-Arabian, Sudanin, Libanonin tai Syyrian ongelmiin? Väitän, että kummallakaan taholla ei ole ollut juuri mitään vaikutusta näitä kaikkia maita piinaaviin väestöräjähdyksiin, väestön huolto-ongelmiin, vapauksien puutteeseen, ihmisoikeusrikkomuksiin, alikehittyneisyyteen ja alemmuuden tunteeseen verrattuna länsimaiseen sivilisaatioon.

Israelilla tai palestiinalaisilla ei ole ollut mitään vaikutusta Lähi-idän viimeaikaisiin isoihin sotiin - ei niiden syntyyn eikä niiden lopputulokseen. Iran ja Irak kävivät 1980-luvulla yhden maailman verisimmistä sodista miljoonauhreineen. Tuo sota johtui jo yli tuhat vuotta kestäneestä sunni- ja shiiamuslimien kiistasta, joka puhkesi akuutiksi konfliktiksi Iranin shiiaislamilaisen vallankumouksen ja Saddam Husseinin sunnityrannian yhteentörmäyksestä. Geopoliittisesti tätä jännitettä voisi väittää vieläkin vanhemmaksi Persian ja Mesopotamian väliseksi ikuiseksi kriisiksi. Irakin myöhemmät sodat 1990-luvun alussa ja 2003 alkaen ovat olleet osin tämän sodan jatkumoa ja osin ikuista arabiheimojen välistä valtataistelua, johon kyllä muukin maailma on välillä osallistunut turhan lujasti. Israel tai palestiinalaiset eivät ole voittaneet mitään Yhdysvaltain käymissä Lähi-idän sodissa eikä ns. arabikevään vallankumouksissa. Mutta mikä ylipäänsä oli Israelin tai palestiinalaisten osuus näissä konflikteissa? Jokseenkin puhdas nolla!

Israelin ja arabien välisissä konflikteissa viimeisen 90 vuoden aikana surmansa saaneiden ihmisten lukumäärä arvioidaan vielä viisinumeroiseksi - siis alle 100 000. Tämä on alle kymmenesosa Irakin ja Iranin välisen sodan aikana surmatuista ja murto-osia muista arabien keskinäisistä ja naapuriensa kanssa käymien sotien aikana surmatuista monista miljoonista ihmisistä viimeisten 50 vuoden aikana.

Israelilla ja palestiinalaisilla on hyvin vähän osuutta siihen, että egyptiläiset ovat sallineet diktaattorien Nasser, Sadat ja Mubarak hallita maata väestönsä etujen vastaisesti. Kumpaakaan tahoa tuskin voidaan syyttää siitä, että maan talous on syöksykierteessä ja nälkä kolkuttaa muutaman askeleen päässä oven takana. Myöskään Libyan diktatuurista ja sen jälkeisestä heimoerimielisyyksien kaaoksesta tuskin voidaan vyöryttää syytä Välimeren itäiselle rannalle. Syyrian, Tunisian tai Jemenin kansannousut eivät alkaneet palestiinalaisten asiasta kuten eivät muutkaan arabikansojen ongelmat.

Lähi-idän syvin poliittinen juopa vallitsee edelleen shiialaisen Iranin ja sunnalaisen arabimaailman välillä. Jälkimmäisen lipunkantajana on juuri nyt öljyrikas Saudi-Arabia. Vaikka saudit toivoittaisivat mielellään juutalaiset alimpaan helvettiin mahdollisimman pian, he toivovat näiden ensin iskevän Iranin vallankumouksellisiin shiioihin. Ja Iranin shiiat puolestaan aina muistuttavat sunniarabijohtajien kyvyttömyydestä pyyhkäistä juutalaiset pois Lähi-idän kartalta vihjaillen propagandistisesti itse aikovansa toteuttaa tämän asian.

Kuohuvassa, alikehittyneessä ja ihmisoikeuksia sortavassa arabimaailmassa asuu noin 280 miljoonaa ihmistä. Miten Israelin viisi miljoonaa juutalaista tai noin saman kokoinen palestiinalaispopulaatio, jotka asuvat kaksi kertaa Uudenmaan kokoisella alueella keskellä Länsi-Euroopan kokoista arabimaailmaa, voivat vaikuttaa syvällisesti monikymmenkertaisen ympäröivän väestön ongelmiin? Vastaus tähän löytyy meistä lännessä.

Me olemme nostaneet Israelin synnyn muodostaman pikkuasian Lähi-idän kaikkien konfliktien äidiksi ymmärtämättä asioiden suhteita ja mittoja. Verrattuna vuoden 1949 palestiinalaispakolaisuuteen oma ongelmamme karjalaisten evakkojen osalta vain viisi vuotta aiemmin oli samaa suuruusluokkaa. Se oli hoidettu pääosin kuntoon - siis Karjalan pakolaiset asutettu ja heidän elämänsä turvattu - alle kymmenessä vuodessa. Hyvä rauhakin on kyetty ylläpitämään sekä Neuvostoliiton että Venäjän kanssa. Miksi arabimaailma ei ole kyennyt aikaansaamaan rauhaa sisällään tai naapureidensa kanssa? Miksi maailman sorretuimmat arabit ovat edelleen arabimaissa asuvat palestiinalaiset?

Se vähäinen vapaus ja moderni sivistys, jonka alle sata vuotta aluetta hallinneet länsimaat jättivät edellisellä vuosisadalla Lähi-itään, on nyt hukkumassa vanhakantaista islamia kannattavien poliittisten liikkeiden voittoon kaikkialla arabimaailmassa. Miten tästä voi syyttää Israelia tai edes islamismiin kallellaan olevia palestiinalaisia?

Miten yleensäkään voi väittää Israelin olevan kaikkien ongelmien alkusyy, sillä maa on ylivoimaisesti monikulttuurillisin, demokraattisin, lainmukaisin, kehittynein ja kansalaisoikeuksiltaan vapain verrattuna mihin tahansa lähialueen maahan. Israel muuten on ainoa maa lähiympäristössään, missä ajatustensa vapaa ilmaisu, homoseksuaalisuus tai uskonnosta luopuminen eivät ole rikoksia. Useissa muslimienemmistöisissä  maissa nämä ovat vankeuteen johtavia tai jopa kuolemantuomion arvoisia asioita. Lähi-idän vapaimmat arabit muuten ovat Israelin kansalaisia!

Arabimaailmassa ja muuallakin islamilaisessa maailmassa taitaa olla useita muita syitä ajankohtaisiin ongelmiin. Israelia tai palestiinalaisia syyttämällä nämä ongelmat eivät ratkea, vaikka arabien sisäisessä retoriikassa aihe on ja pysyy suosittuna. Mutta Israelia syyttämällä arabijohtaja pääsee yleensä selittämästä oman kansansa paljon suurempia ongelmia. Näin on mm. Erkki Tuomiojan johtamassa ulkoministeriössä tai rauhanneuvottelija Martti Ahtisaaren tajunnassa. Tällä selitysmahdollisuuden ymmärtämisellä on vain ylläpidetty konfliktia.


Olisiko aika vaihtaa Israelin ja palestiinalaisten konfliktin ensisijaisuutta väittäneet analyytikot, poliitikot ja toimittajat uusiin ihmisiin, jotka katsovat Lähi-idän todellisuutta ilman punaisia laseja? Israel ei ole ongelma, sillä se on sekä monikulttuurisuudestaan huolimatta Lähi-idän ainoa demokratia ja oikeusvaltio, vaikka monikulttuurisuus - mm. moninainen juutalaisuus ja islamilainen terrorismi - vaikeuttavat merkittävästi oikeusvaltioperiaatteiden ylläpitämistä. Jopa keskenään riitelevien palestiinalaisten nykyinen elo vaikuttaa harmooniselta verrattuna moniin arabinaapureihin. Ja menkääpä kysymään rehelliseltä ihmiseltä Kairossa, Bagdadissa, Tripolissa, Sanaassa, Damaskoksessa Beirutissa tai Jerusalemissa viittä suurinta todellista ongelmaa Lähi-idässä. Niiden joukosta et löydä sanoja "palestiina" tai "Israel".  Nuo sanat nousevat esiin vain ko. konfliktista elantonsa saavien propagandistien ja reaalimaailmasta irtautuneiden haihattelijoiden puheissa.  Arabikeväästä alkanut islamilainen talvi on paljastanut Lähi-idän todelliset ongelmat. Ja ne kyllä ovat täysin arabien omaan kulttuurin tuotteita.

Hesari Iranin harhapoluilla

Iranin rauhanomainen ydinohjelma

Helsingin Sanomat onnistuu aina välillä yllättämään pääkirjoituksillaan. Tällä kertaa hämmästyin 10.2.2012 julkaistusta pääkirjoituksesta "Iranin pakotteet tulisi korvata diplomatialla". En yllättynyt siitä, että Tampereen Yliopiston tutkija Tytti Erästö on kirjoituksessaan harhapoluilla, mutta hämmästyin sitä, että Suomen suurin sanomalehti kelpuuttaa moista roskaa pääkirjoitustensa joukkoon. Mutta katsotaanpa tosiasioiden ja historian valossa tarkemmin muutamia kohtia Erästön kirjoituksesta, jonka lainaukset ovat kursiivilla jäljempänä. Kirjoituksen lopussa kerron lopulta keskeisiä asioita, joita Erästö ei katsonut tarpeelliseksi edes mainita kirjoituksessaan.

Yhdistyneiden kansakuntien turvaneuvoston pysyvistä jäsenistä ja Saksasta koostuva kuuden valtion joukko on viimeiset viisi vuotta uskotellut, että Iranin ydinohjelmaa koskeva kiista on ratkaistavissa taloudellisilla pakotteilla.

Erästö jätti kertomatta, että kiistaa yritettiin ratkaista ennen ensimmäistäkään pakotetta noin kuusi vuotta pelkällä diplomatialla. Aluksi tämä diplomatia oli hyvinkin salaista, jotta Iranin "kasvot" säästyisivät, mutta maan salaisen ydinaseohjelman paljastuttua julkisuudelle vuonna 2002 pääväylänä oli diplomatia vielä neljä seuraavaa vuotta. Ensimmäiset lievät pakotteet siis turvallisuusneuvosto määräsi vasta kuuden vuoden tuloksettoman diplomatian jälkeen.

Kolmas, harvemmin ääneen lausuttu näkemys on, että YK:n päätöslauselmat saavat sotilaallisen voimankäytön näyttämään hyväksyttävämmältä. Yhdysvallat ja Britannia ovat väläyttäneet sodan mahdollisuutta, eivätkä ne ole tuominneet Israelia uhkauksista tehdä Iraniin ennalta ehkäiseviä iskuja.

Erästö taisi unohtaa kertoa, että Iranin ylin poliittinen ja sotilaallinen johto on monella suulla ja useaan kertaan uhannut pyyhkäistä Israelin kartalta. Iran on toistuvasti uhannut myös Yhdysvaltoja ja Eurooppaa sotilaallisilla iskuilla.

Jos Erästö tarkoittaa Israelin uhkauksella varapääministeri Mofazin lehtihaastattelussa kesäkuussa 2008 antamaa lausuntoa, olisi voinut samalla kertoa, että lausunto tuomittiin heti Israelin ylimmässä johdossa sekä pääministerin että puolustusministerin voimin. Näiden mukaan Mofazin lausunto ei heijastanut Israelin politiikkaa.

Viime aikoina sodan mahdollisuuteen viittaavat lausunnot ovat kyllä voimistuneet molemmilla puolilla, joskaan Israel ei ole juuri osallistunut siihen. Lausunnot ainakin lännessä heijastavat turhautumista siihen, että niin diplomatia kuin liian sivuraiteelle eksyneet pakotteet eivät näytä tuovan tulosta, ja Iranin ydinaseohjelma on tuottamassa ydinasevalmiuden ehkä jo tämän vuoden aikana.

Pakotteiden taustalla olevat kuusi valtiota kutsuvat strategiaansa "kahden raiteen" politiikaksi ja korostavat näin harjoittavansa painostuksen rinnalla diplomatiaa.

Pakotteiden tarkoituksena on ollut saada Iran diplomatian pääraiteelle. Irania aiemmin määrätyt lievät pakotteet eivät ole juurikaan haitanneet. Siksi se on katsonut ydinohjelmasta peräytymisen tarpeettomaksi. Kaikki neuvottelut ovat päättyneet Iranin poistumiseen neuvottelupöydästä.

Diplomatiaraide on kuitenkin jäänyt kapeaksi, sillä neuvottelujen ehtona oli pitkään se, että Iran lopettaa ensin uraanin rikastuksen. Vasta Barack Obaman presidenttikaudella kuuden valtion ryhmä luopui tästä ehdosta ja neuvotteli Iranin kanssa.

Nyt Erästö jo valehtelee. Jo vuonna 2006 Euroopan maiden ehdotukset olisivat mahdollistaneet rikastuksen.

Kun ratkaisua ei löytynyt, asetettiin uusia pakotteita. Käytännössä kyse on siis pitkälti yhden raiteen politiikasta, joka näyttää vakuuttaneen Iranin johdon ainoastaan siitä, että sen on varottava tekemästä myönnytyksiä neuvotteluissa. Painostuksella ei myöskään näytä olleen toivottua vaikutusta iranilaisiin. Lisäksi se on vahvistanut ydinsulkusopimuksesta eroamista vaativia ääniä maan parlamentissa.

Iranin vallankumousjohtaja Ali Khamenei arvostaa diplomatiaa?

Heikot pakotteet ovat herättäneet lähinnä naurua Teheranissa. Pikemmin siis voisi väittää pakotteiden hampaattomuuden vakuuttaneen Iranin johdon myönnytysten tai kompromissien tarpeettomuudesta.

Usko pakotteisiin näyttää silti horjumattomalta. Yhdysvaltain ja EU:n uusin ase ovat öljysanktiot, joiden tarkoituksena on viedä Iranilta tärkein tulonlähde. Vastauksena öljykauppasaartoon Iran on uhannut sulkea Hormuzinsalmen. Se on myös ilmoittanut rajoittavansa öljyn toimituksia Eurooppaan heti, vaikka EU olisi halunnut odottaa heinäkuuhun asti suojellakseen itseään omien toimiensa seurauksilta.

Pakotepolitiikka saattaa tuntua oikealta tilanteessa, jossa ei nähdä muita vaihtoehtoja. Sanktioihin liittyvää monimutkaista lainsäädäntöä on kuitenkin vaikea purkaa, eikä niiden käyttö äärimmilleen vietynä ole rauhanomaista. Erityisesti öljykauppasaarto kasvattaa sotilaallisen konfliktin riskiä Persianlahdella, ja siihen turvautuminen kertoo enemmän neuvottomuudesta kuin tahdosta ratkaista ongelmia.

Tehokas pakotteiden käyttö jo vuosia sitten olisi vielä saattanut vakuuttaa Iranin ydinaseohjelman liian kalliista hinnasta. Tähän eivät eurooppalaiset yksinomaisen diplomatian kannattajat halunneet kuitenkaan aikanaan mennä. Kiina ja Venäjähän eivät halua vieläkään Iranille pakotteita.

Maailmalla on nytkin voimassa useita kauppasaartoja, eivätkä ne ole poikineet kummempia aseellisia konflikteja. Iranin uhkaukset sulkea kansainvälisenä meriväylänä toimiva Hormuzinsalmi kyllä johtaisi aseelliseen konfliktiin. Kyse olisi tällöin kuitenkin Iranin yksipuolisesta konfliktin sytyttämisestä. Ja se kertoisi eniten Iranin halusta olla ratkaisematta ydinaseohjelmaa koskevaa ongelmaa.

Iranin-vastaiset pakotteet tuntuvat suhteettomilta siihen nähden, että maa on yhä ydinsulkusopimuksen jäsen eikä sillä tiettävästi ole ydinasetta. Atomienergiajärjestön viimeisimmässä raportissa viitataan edelleen ydinohjelman "mahdollisiin" sotilaallisiin käyttötarkoituksiin.

Vasta muutamien kuukausien kuluttua Yhdysvaltain ja EU:n öljykauppaboikotti siihen liittyvine finanssipakotteineen voi alkaa tuntua Iranissa. Maahan kohdistuvien pakotteiden historiasta voisi vetää vain sellaisen johtopäätöksen, että lievillä pakotteilla ei aikaansaada mitään.

Ei voi muuta kun hämmästellä Erästön virkettä Iranin ydinohjelman mahdollisista sotilaallisista käyttötarkoituksista. Herää kysymys, onko Erästö tutkinut yhtään ko. ydinohjelmaa?

Painostuksen sijaan nyt olisi panostettava diplomatiaan ja ymmärrettävä, että Iranin ydinkiistan taustalla oleva luottamuspula on molemminpuolista.
Iranissa tunnetun epäluottamuksen taustalla on huonoja kokemuksia. Neuvoteltuaan EU:n kanssa maa keskeytti vuonna 2003 vapaaehtoisesti uraanin rikastukseen liittyvät toimet. Kaksi vuotta myöhemmin se päätti käynnistää ydinohjelman uudelleen vedoten siihen, että toisen osapuolen tavoitteena oli ainoastaan keskeytyksen pitkittäminen.

Iranin rikastusohjelman keskeyttäminen vuonna 2003 johtui parista asiasta, joita Iranin johto säikähti. Yhdysvallat nimittäin aloitti Irak-operaationsa keväällä 2003 ja samalla alkoi rajusti painostaa muitakin maita, joilla se epäili olevan salaisia ydinasehankkeita. Libyan Gaddafi mm. tuolloin päätti lopettaa omat hankkeensa ja myös Syyria hetkeksi keskeytti oman hankkeensa, jonka Israel sitten vuonna 2007 kävi pommittamassa pölyksi. Kun Iranin johdolle kävi selväksi, että Yhdysvaltain aikomuksena ei ollut laajentaa sotaa Iranin ydinohjelmaa vastaan, rikastaminen sai tauon aikana hankitun lisäkapasiteetin avulla jatkua entistä suuremmin voimavaroin.

Iran ei myöskään luota lupauksiin ydinenergiayhteistyöstä, sillä Yhdysvallat on jo ennen YK:n pakotteita onnistunut pitämään ulkomaiset yhtiöt loitolla Iranin ydinohjelmaan liittyvistä hankkeista.

Iranille on tehty useita tarjouksia ydinenergiayhteistyöstä Venäjän, Kiinan ja useiden Euroopan maiden taholta. Nämä tarjoukset se on venäläisten viimeistelemää Busherin ydinvoimalaa lukuunottamatta hylännyt, sillä tarjousten ehtona todella on ollut ydinaseohjelman lopettaminen.

Suurin vika Iranille tarjotuissa "porkkanoissa" on kuitenkin turvatakuiden puuttuminen. Vaikka Iran kieltää ydinohjelmallaan olevan sotilaallista merkitystä, on selvää, että pitämällä kiinni oikeudestaan rikastaa uraania se varaa mahdollisuuden ydinasepelotteen luomiseen. Niin kauan kuin maahan kohdistuu sotilaallista uhkaa, tästä mahdollisuudesta luopuminen merkitsee suurempaa sotilaallista haavoittuvuutta tulevaisuudessa.

Erästö ei mainitse sanallakaan sitä alkusyytä, joka sai Iranin kohtaaman sotilaallisen uhkan kasvamaan 1979 alkaen. Iranin islamilainen vallankumous ja sen yllyttämä viha sekä sunniarabimaailmaa että läntistä maailmaa kohtaan ovat olleet maan henkinen päävientituote jo 40 vuoden ajan. Ne ovat sytyttäneet verisimmän sodan (Irak-Iran) viimeisen 40 vuoden aikana ja lisäksi useita pienempiä konflikteja. Iran on vallankumouksellisilla hegemoniapyrkimyksillään itse luonut siihen kohdistuvan sotilaallisen uhan, jonka voimakkuuden se on moninkertaistanut ydinaseohjelmallaan.

Erästön tieto turvatakuiden puuttumisesta "porkkanoiden" osana ei sekään pidä paikkaansa. Salaisessa diplomatiassa mm. Yhdysvallat on osana kokonaisratkaisua sellaista tarjonnut.

Lisäksi uraanin rikastuksesta on tullut Iranille periaatekysymys, jonka merkitys on kasvanut kansainvälisen vastakkainasettelun seurauksena. Iran korostaa, että sillä on ydinsulkusopimuksen mukaan oikeus uraanin rikastukseen siitä huolimatta, että YK:n turvallisuusneuvosto on päättänyt rajoittaa tätä oikeutta luottamuspulaan vedoten.
Diplomatiaraiteen käyttöönotto vaatisi uuden luottamuksen rakentamista. Uraanin rikastuksen lopettamisen sijaan olisi tyydyttävä vaatimattomampiin tavoitteisiin.
Hyvä esimerkki tästä on Turkin, Brasilian ja Iranin vuonna 2010 neuvottelema sopimus uraanin rikastamisesta. Vaikka sopimus kaatui kuuden maan vastustukseen, se osoitti, että ulkopuolisilla välittäjillä voi olla paremmat mahdollisuudet löytää ratkaisu Iranin kanssa.

Läntinen luottamuspula kasvoi 2010 myös Turkin ja Brasilian välitysyritykseen. Tuo välitysyritys kaatui siihen yksinkertaiseen havaintoon, että se ei olisi lopettanut ydinaseohjelmaa. Tuollakin neuvottelukierroksella Iran pelasi ohjelmalleen taitavasti aikaa.

Ydinohjelmaa koskeva kiista pitäisi pyrkiä neuvottelujen avulla erottamaan Iranin ja Yhdysvaltain sekä Iranin ja Israelin välisistä poliittisista konflikteista. Mikäli nämä konfliktit joskus saataisiin ratkaistua, Iranin ydinohjelman eri vaiheet tuskin enää ylittäisivät kansainvälistä uutiskynnystä. Yhdysvaltain Iranille tarjoamat turvatakuut olisivat tärkeä askel tähän suuntaan.

Nyt Erästö paljastaa, että hänellä ei ole aavistustakaan Iranin ja muun maailman erimielisyyksistä. Paljastavinta tässä suhteessa on se, että hän ei mainitse sanallakaan suurinta Lähi-idän juopaa, joka vallitsee konservatiivisen sunniarabimaailman ja shiialaisvallankumouksellisen Iranin välillä. Israel taitaa tässä riidassa olla vain se iranilainen propagandatikari, jota käytetään Arabian niemimaan hallitusten heikentämiseen.

Mutta lopuksi vielä muutama tärkeä havainto siitä, mitä Erästön kirjoituksesta et voinut lukea. Kun Erästö epäsuorasti kyseenalaistaa Iranin ydinaseohjelman olemassaolon, olisi Hesarin pääkirjoitustoimitus voinut kysyä häneltä muutaman kysymyksen, joihin on yksi ainoa mahdollinen vastaus:

1. Mihin Iran ylipäänsä tarvitsee itse rikastettua uraania, jota valmistetaan esiprosesseineen kymmenissä kalliissa laitoksissa? Maallahan on vain yksi ydinvoimala ja yksi pieni koereaktori tutkimusta ja isotooppituotantoa varten, joista ensimmäisen polttoainehuollon on Venäjä luvannut turvata ja toinen hoituisi vielä helpommin maailman markkinoilta.
2. Miksi Iran rikastaa uraania yli viiden prosentin tasolle, vaikka ydinvoimalassa ei tarvita korkeampia pitoisuuksia?
3. Miksi Iran on poikkeuksetta salannut ydinteollisuutensa hankkeet usein sopimuksia rikkoen siihen asti, kunnes tiedot selville saanut ulkomainen tiedustelupalvelu on ne lopulta vuotanut julkisuuteen ja IAEA:lle.
4. Miksi Iran on linnoittanut "rauhanomaisen" ydinteollisuutensa jättimäisiin kallioluoliin, joita vartioivat parhaiten varustetut vallankumouskaartin yksiköt?
5. Miksi Iranilla on pitkän kantaman ballistisen ohjuksen tuottamiseen tarkoitettu ohjelma? Pitkän kantaman ohjukset on tarkoitettu yleensä vain ydinaseiden maaliin viemiseen.
6. Miksi Iranilla on tarkan ja kohdennetun räjähdejärjestelmän kehitysohjelma? Tällaiselle ohjelmalle ei tiettävästi ole muuta käyttöä kuin rikastetusta uraanista tehdyn ydinkärjen puristaminen kriittiseksi ja räjähtäväksi massaksi maalialueella.

Erästön laatima Hesarin pääkirjoitus on lähes niin kaukana reaalimaailman todellisuudesta kuin vain voi olla. Ei voi kuin ihmetellä Hesarin pääkirjoitustoimituksen asiantuntemattomuutta tai huolimattomuutta, kun kirjoitus on livahtanut roskakorin sijaan pääkirjoitussivulle. Sen sijaan en ihmettele Tampereen Yliopiston yhteiskuntatieteellistä tutkijakoulutusohjelmaa, joka perinteidensä mukaisesti näyttää edelleen tuottavan kovin punaisilla laseilla maailmaa poliittisselektiivisesti tarkastelevia politrukkeja. Erästön tuleva väitöskirja saanee siellä parhaan mahdollisen arvosanan. Vain Pjongjangissa ja Havannassa tuotetaan vielä edistyksellisempää tutkimusta.

Jos neuvottelut Iranin kanssa vielä kiinnostavat, niin realistisempaa arviota voi katsoa vaikka tältä videolta. Neuvotteluja tai ainakin tunnusteluja nimittäin kulissien takana käydään edelleen.