Syyrian vallankumous voi epäonnistua

Syyrian leijona, Bashar al-Assad

Presidentti Assadin perheen ja klaanin johtaman diktatuurin kaataminen saattaa epäonnistua. Tässä suhteessa moni asia on toisin kuin Tunisiassa, Libyassa ja Egyptissä, joissa arabikeväästä alkanut kansannousu on onnistunut poistamaan ainakin diktatuuria johtavan perheen vallasta. Kannattaa muistaa, että yhdessäkään em. maista valta ei ole vielä vakiintunut, joten emme vielä tiedä, mikä taho sen vallan lopulta perii. Mutta nyt Syyrian tilanteeseen. Koetan perustella, miksi maan nykyisiä hallitsijoita vastaan kapinoivat ovat joutuneet taistelemaan pidempään kuin Pohjois-Afrikan arabimaissa, ja miksi he uhrautuvuudestaan ja ehkä kymmenistä tuhansista uhreista huolimatta voivat epäonnistua. Syyrian arabikevät saattaa juuri näinä päivinä olla käännekohdassaan.

Jos Assadin hallinto ei osoita hajanaisen opposition orastavan menestyksen edessä pian päättäväisyyttään ja brutaalia voimaansa, momentti saattaa kääntyä lopullisesti sen vastustajien eduksi. Hallinnon jäljellä olevat kannattajat voivat alkaa liikehtiä, sillä arabimaissa yleensä lyödään vetoa vain voittavan hevosen puolesta. Päättäväisillä toimilla Assad voi osoittaa olevansa Mubarakia, Gaddafia ja Ben Alia kovempi, jolloin häntä pidetään voittavana hevosena. Se taitaa olla Assadin ainoa mahdollisuus. Onko hänen hallituksellaan kykyä kukistaa kansannousu, nähdään pian.

Eliitti tietää, mikä kukistettua diktaattoria odottaa

Syyrian nykyinen johto ja sitä vallassa pitäneet kansanryhmät ovat jo yli vuoden ajan nähneet useasta esimerkistä, millainen kohtalo paniikkiin joutuneita ja syrjäytyneitä arabidiktaattoreita sekä heidän lähipiirejään tai tukijoitaan odottaa. Melko homogeenisessa Tunisiassa Ben Alin tukijat ovat päässeet toistaiseksi vain hylkiöiksi joutumisella. Egyptissä tosiasiassa valtaa pitävä sotilaseliitti ei vielä ole edes vaihtunut, mutta Mubarakia ja ainakin yhtä hänen poikaansa uhkaa hirttotuomio. Libyassa Gaddafi ja muutamia hänen lähipiiristään murhattiin samantien, ja ilmeisesti tuhansia hänen tukijoitaan paraikaa kidutetaan edesmenneen diktaattorin rakennuttamissa kuulustelukeskuksissa. Irakin Saddam Husseinin ja hänen lähimpien miestensä kohtalo varmasti piirtyi pysyvästi Syyrian baathistien mieleen.

Assadia tukevat kansanryhmät pelkäävät eniten kapinallisten kostoa

Syyrian uskontokunnat kartalla. Karttakuvien lähde:
http://geocurrents.info/geopolitics/syrias-ethno-
religious-complexity-and-potential-turmoil

Syyria on kansanryhmiensä osalta paljon monimuotoisempi verrattuna kolmeen em. Pohjois-Afrikan maahan. Siellä myös eri kansanryhmät ovat ryhmittyneet melko selvärajaisesti joko tukemaan Assadin dynastiaa tai vastustamaan sitä. Johtuen Assadin tärkeimpien tukijoiden - alaviittien, druusien ja kristittyjen - selvästä vähemmistöasemasta verrattuna päävastustajien - sunniarabien - määrään ja em. ryhmien välisen kaunan pitkästä kasvuajasta, kaikki uskovat joskus tulevan vallanvaihdon voivan verikostojen maanosassa muodostua poikkeuksellisen julmaksi. Syyriassa on lisäksi useita pienempiä kansanryhmiä, jotka ovat toistaiseksi sietäneet Assadin hallintoa, koska se on tarjonnut niille ainakin osittaista suojaa.

Syyrian suurimmat etniset ryhmät kartalla. Lisäksi maassa
asuu yli kaksikymmentä muuta etnistä vähemmistöryhmää.

Menemättä liiaksi yksityiskohtiin arvioisin, että jopa noin puolet syyrialaisista on ollut enemmän tai vähemmän Assadin dynastian vallassa pysymisen takana. Vaikka nykyhallinnon kannatus on varmasti levottomuuksien vuoksi laskenut selvästi noista luvuista, jäljelle jääneiden tukijoiden päättäväisyys lienee kasvanut ja määrä ainakin toistaiseksi pysynyt riittävänä. Syyrian aseet ovat Assadin hallinnon tukiryhmien hallussa.

Assadia tuskin moni rakastaa, mutta erityisesti hänen oma ryhmänsä - alaviitit, jotka lienevät pettyneitä hallintonsa toimiin kapinan tukahduttamiseksi - ovat aika varmoja, että vaihtoehtoina on joko pysyä yhdessä tukemassa presidenttiä tai joutua kukin erikseen voittajien armoille. Ottaen huomioon Syyrian erittäin väkivaltainen historia Assadin dynastian aikana juuri kukaan vallassa olevasta eliitistä ei voi uskoa neuvotteluratkaisuun vallanvaihdoksen tekemiseksi.

Oppositio on hajanainen ja vailla yhteistä strategiaa

Jos hallitus ei ole kyennyt toistaiseksi tukahduttamaan aseellista kapinointia ja syyrialaisten enemmistön mielenosoituksia, eivät kapinallisetkaan ole kyenneet vakiinnuttamaan asemiaan aivan viime viikkoina saavutetuista muutamista onnistuneista kaupunkivaltauksista huolimatta. Uhrautuvat massamielenosoitukset eivät välttämättä kykene muodostamaan kriittistä massaa ja riittävää voimaa päättäväisen diktatuurin syrjäyttämiseksi, kuten kahden vuoden takaisista Iranin presidentinvaalien jälkeisistä mielenosoituksista näimme.

Syyrian oppositio on edelleen hyvin hajanainen, eikä sillä ole yhteistä strategiaa saati yhtenäistä johtoa. Mutta opposionkin johtajat tietävät, että vastustaja ei armahda voitettuja. Ja he tietävät, että ainakin nykyisessä tilanteessa kompromissiratkaisu ei johtaisi johtaisi voittoon vaan todennäköisesti viivästettyyn tappioon. Pelon kynnys on kyllä ylitetty reilusti, mikä on hallinnon pienen horjumisen näkyessä ylläpitänyt päättäväisyyttä kansannousun jatkamiseksi. Mutta arabimaissa päättäväisyys voi myös nopeasti kadota, jos usko voittoon horjuu vakavasti, ja silloin alkaa pakoon juoksu.

Asevoimista karanneet muutama kymmenentuhatta sotilasta eivät ole järjestäytyneet vastarintaan kuin osin. Tämä Vapaan Syyrian Ameijaksi (FSA) itseään kutsuva joukko on sekin hajallaan, huonosti järjestäytynyt sekä muodostuu pääosin kevyesti aseistautuneista ja toisen luokan koulutuksen saaneista sotilaista tai reserviläisistä. Loikkarit ovat tuskin heikentäneet Syyrian armeijan parempien (alaviitti-)yksiköiden suorituskykyä. FSA on saanut aikaan paikallista menestystä siellä täällä hetkellisesti, mutta kun hallinnolla on aikaa ryhmittää luotettavimmat ja parhaat voimansa sen joukkoja vastaan, ei lopputuloksesta ole epäilystä. Ilman nopeaa menestystä, ulkopuolisia tukijoita, toimivaa logistiikkaa ja täydennyksiä FSA:sta ei ensi vuonna enää paljoa kuulu.

Ulkomainen tuki hyödyttää lähinnä nykyistä hallitusta

Syyrian hallinto saa aktiivista tukea ainakin kahdesta suunnasta. Sen pitkäaikaisin liittolainen, Iran, tarjoaa apua sekä rahallisesti, kapinan tukahduttamiskokemusta omaavina erikoisjoukkoina, aseina ja tietysti moraalisena tukena. Toinen vanha liittolainen, Venäjä, tukee Syyrian nykyistä johtoa niinikään asein ja asiantuntijapalveluin mutta ennenkaikkea diplomaattisesti. YK:n turvallisuusneuvostossa  ei mene läpi yhtään sellaista päätöslauselmaa, joka uhkaisi Venäjän asemaa sen viimeisessä Lähi-idän tukikohdassa, Syyriassa. Ja Venäjän asema Syyriassa riippuu maan nykyhallinnon vallassa pysymisestä. Venäjän vastustuksen vuoksi siis YK ei tule siunaamaan minkäänlaisia sotilaallisia tai edes kaupallisia interventioita Syyriaa vastaan. Kiinakaan ei halua toista Libyan kaltaista tilannetta.

Tosin kukaan ei nykyisessä poliittisessa tilanteessa ole halukas sitoutumaan Syyrian opposition tai kapinallisten auttamiseksi. Ilman Arabiliiton pyyntöä sellainen taitaisi olla poliittisesti mahdotontakin, eikä arabikevään entistä hajanaisemmaksi ravistelleesta liitosta taida olla pyytäjäksi. Keneltäpä se apua pyytäisikään? Talouskriisien vaivaama Eurooppa on poliittisesti ja sotilaallisesti kyvytön juuri mihinkään isompaan operaatioon, ja Yhdysvalloissa odotellaan syksyn presidentinvaaleja. Israelin sotkeutuminen Syyrian asioihin nostaisi konfliktin kierroksia moninkertaisesti, eikä Israelilla ole muutenkaan intressiä, sillä sen kannalta Syyriaan ei ole odotettavissa Assadin hallintoa parempaa vaihtoehtoa.

Turkki ja Jordania tietysti saattavat järjestellä asioita Syyrian raja-alueilla esim. pakolaistilanteen helpottamiseksi, jos levottomuudet kiihtyvät huomattavasti, mutta rajalle perustettavilla turvallisuusvyöhykkeillä ei olisi suurta vaikutusta Syyrian hallinnon toimiin kapinoinnin tukahduttamiseksi. Isot kaupungit ratkaisevat, eivätkä ne ole rajojen tuntumassa. Syyrian naapureista Turkilla kyllä olisi todellista voimaa pakottaa Syyrian johto taipumaan lähes mihin vaan, mutta silläkin on paljon enemmän menetettävää kuin saavutettavaa Syyriaan sitoutumisessa.

Syyrian nykyjohdon saama tuki Venäjältä ja Iranista siis vahvistavat sitä samalla, kun vapaan maailman ja arabimaailman haluttomuus puuttua asioihin ei vahvista hajanaista oppositiota. Aikatekijä siis voikin olla tällä kertaa diktaattorin puolella.

Miten tilanne kehittyy

Haman kaupunkia Assadien joukkojen jäljiltä 1982

Jos Assadin diktatuuri ei kukistu jonkinlaisen sisäisen romahduksen kautta muutaman viikon sisällä, sen asema alkaa jälleen vahvistua. Kapinointi mielenosoituksineen ja myös aseellisine yhteenottoineen todennäköisesti jatkuu tästä huolimatta kuukausia ellei jopa vuosia intensiteetiltään tietysti vaihdellen, sillä sen verran isot mittasuhteet syyrialaisten enemmistön tyytymättömyys ja myös uhrimieli ovat jo saavuttaneet. Kriisiä voi jo kutsua matala-asteiseksi sisällissodaksi, ja se saattaa nopeasti eskaloitua hyvinkin veriseksi, jos Syyrian johto laskee kapinoinnin pikaisen tukahduttamisen ainoaksi vaihtoehdokseen ja myös kykenee siihen. Syyria saa siis maistaa kenties pitkäänkin samankaltaisia lääkkeitä autopommeineen, itsemurhapommittajineen, salamurhineen ja joukkoteurastuksineen, joita se on vuosien varrella tarjoillut tukemiensa terrorijärjestöjen (Hizbollah, Hamas, Al-Qaida jne.) kautta mm. Israelille, Libanonille ja Irakille

Maalla on historiallisessa muistissaan nykyisen presidentin isän ja sedän operaatiot mm. Hamassa vuonna 1982, jolloin liian voimakkaaksi ja vallanhaluiseksi kasvanut Syyrian Muslimiveljeskunta murskattiin häikäilemättömästi ja uhriluvusta välittämättä. Veljeskunta ei liene vieläkään toipunut tuosta 30 vuotta sitten tehdystä suoneniskusta, jossa surmattiin yli 20000 veljeskunnan jäseneksi tai heidän tukijoikseen epäiltyä ja tulen alle jäänyttä siviiliä. Assadeilla on siis esimerkki onnistuneesta orastavan kapinan tukahduttamisesta, joka aikanaan aiheutti vain ohimenevää hallaa maan johdon maineelle.

Tietysti on mahdollista, että joku taho murhaa Assadin ja muutaman hänen tärkeimmistä perheenjäsenistään, jolloin hetkellinen valtatyhjiö voisi antaa mahdollisuuden jonkinlaiselle kompromissiratkaisulle. Damaskoksella ja Aleppolla on kunniakkaat perinteet salamurhaamisessa. Syyrian hallinnon huipulla jonkun komentajatehtävässä olevan kenraalin hermot voivat pettää, jos hän laskee ainoaksi mahdollisuudeksi omalle lähipiirilleen tilanteen laukaisemisen aloittamalla uuden kapinan hallinnon sisältä. Hallinnon sisäisellä vallankaappauksellahan Assaditkin valtaan nousivat. Tällä hetkellä kuitenkin epäilen vahvasti tällaisen rohkeuden puutetta ylimmässä johdossa, sillä siellä ei taida kukaan uskoa kapinoivan kansanosan tyytyvän eliitin sisällä tapahtuvaan vallanvaihtoon.

Aika huonoja tai heikkoja vaihtoehtoja on syyrialaisille siis tarjolla. Mutta todennäköisimpiä vaihtoehtoja - siis kapinan matala-asteista jatkumista tai vähittäistä kukistumista - pahemmiksi vaihtoehdoiksi voisivat osoittautua täysimittainen sisällissota tai hallinnon romahdus ja sitä seuraava kostoilmapiirin mahdollistava kaaos. Molempiin on Syyriassa potentiaalia.

Edellä mainitun perusteella Syyriasta on odotettavissa vielä pitkään huonoja ja vielä huonompia uutisia. Kuolonuhrien määrä nousee ihmisoikeusjärjestöjen tähän asti vahvistamista yli viidestä tuhannesta moninkertaiseksi - pahimmassa tapauksessa ehkä jopa monikymmenkertaiseksi -, ennenkuin yhteiskuntarauha Syyriaan palautuu. Mutta Assadin diktatuuri voi siis hyvinkin kestää ensi vuoden puolelle, ja se saattaa jopa lujittua kapinan seurauksena. Silloin se voi jatkua vielä vuosia eteenpäinkin. Mutta joskus se tietysti lopulta kaatuu. Toivottavasti kansainvälinen yhteisö olisi silloin nykyistä valmiimpi ehkäisemään vaarallisia seurannaisvaikutuksia.

Al-Assadin diktatuurin selviytyminen olisi tietysti loistava voitto Iranille ja Venäjälle, joille molemmille vaikutusvalta Syyriassa on tärkein avain arabimaailman politiikkaan. Se olisi myös kannustava esimerkki demokratiaa vastustaville ja länsivastaisille diktatuureille ympäri maailmaa. Vastaavasti se on tappio Euroopalle ja Yhdysvalloille, jotka ovat naivisti uskoneet vuonna 2000 valtaan nousseen Bashar al-Assadin lopulta reformoivan Syyrian vapaammaksi ja lännelle ystävällismieliseksi maaksi. Niin ei nimittäin käy missään vaihtoehdossa.