Muslimiveljeskunnan kevät

Arabikevään viimeiset sirkutukset

Saudijournalisti, Mshari al-Zaydi, joka on myös maailman vapaimman arabien toimittaman lehden, Asharq al-Awsatin mielipideosion päätoimittaja, kirjoitti 5.11.2011 käsityksensä arabien vapautumisesta tai arabikeväästä seuraavasti:

Todellakin näemme poliittisen islamistisen tsunamin, joka valtaa alueen ja syrjäyttää kansalaisaktivismin aloittaneet nuoret.

Libyassa näemme kaikenlaisia (uskonnollisia) fundamentalisteja – niitä jotka ovat aseet käyttöön ja niitä, jotka pitävät puheita ja saarnaavat ….

Tunisiassa taas (islamistinen) al-Nahda – puolue ja sen johtajan, Rashid Ghannouchin, kannattajat ovat poliittisesti nousussa. Jemenissä puolestaan nousussa ovat Islah-puolue, Muslimiveljeskunta ja Huthi-heimon (shialaiset) kapinalliset.

Muistan monien arabikirjoittajien julistaneen tämän vuoden alussa – siis arabikevään alussa – että todistamme epäpoliittisten siviilien ja nuorukaisten toteuttamaa kapinaa. Samat kirjoittajat väittivät, että Kairon Tahrir-aukiolla tai millään muullakaan arabimaiden aukioilla ei kuulunut ainuttakaan radikaalia tai ideologista (uskonnollista) iskulausetta.

He kertoivat tämän todistavan, että arabihallitukset valehtelivat maailmalle ja kansalaisyhteiskuntia ajavalle (länsimaiselle) poliittiselle eliitille väittäessään islamistien ja uskonnollisten fundamentalistien pääsevän valtaan, mikäli ne kaatuisivat. Arabikevättä tukeneet torjuivat tämän väitteen suunnitelmallisena valheena, jonka avulla nuo hallinnot yrittivät pysyä vallassa, ja väittivät arabikevään nuorten todistaneen sisunsa ja uskonsa siviiliyhteiskunnan arvoihin.

Nyt nämä hyvää tarkoittaneet kirjoittajat – tai ainakin monet heistä – ovat palanneet varoittamaan, että arabikevät on kaapattu ja ryöstetty.  Kirjoittajat ovat hämmentyneitä siitä suosiosta, jota nämä poliittista kenttää hallitsevat radikaalit islamistit saavat, ja kysyvät: Minne Facebook-nuoriso katosi?   

Kirjoittajat ovat ymmällään. Jotkut heistä ovat väittäneet, että tämä tilanne (islamistien hegemonia) on edellisen hallinnon uudistuneiden jäänteiden työtä, jolla yritetään pysäyttää vallankumous. Toiset taas ovat väittäneet ulkomaisten toimijoiden peukaloivan vallankumousta yrittäen muuttaa sen suunta. He eivät kuitenkaan pääse yksimielisyyteen, mikä taho olisi muutoksen takana. Olisiko se Iran vai Israel? Vaiko USA tai Saudi-Arabia? Ehkä se on Kiina tai ehkä peräti Komorin saaret? Kukapa tietää? Kaikki tuntuvat olevan ihan pihalla!

On myös kirjoittajia, joiden mielestä sekaannus ja visioiden puute ovat vallankumouksen jälkeisenä aikana luonnollisia ilmiöitä, joita poliittiset toimijat käyttävät hyväkseen. Tietenkään nämä kirjoittajat eivät tuoneet esiin näitä näkemyksiä arabikevään alkuvaiheissa. Itse asiassa he hyökkäsivät kaikkia niitä vastaan, jotka ilmaisivat epäluuloja kaoottisten kapinoiden lopputuloksista.  

Näiden kapinoiden ja vallankumousten lopputuloksia kauhistuneista kirjoittajista realistisimmat toteavat nyt: Hyvä, annetaan islamistien koettaa onneaan. Joko he kehittyvät kuten Turkin islamistiset puolueet - mitä me haluammekin – tai he epäonnistuvat, ja säästymme heidän pahuudeltaan tulevaisuudessa.

Mielestäni tämä viimeisin väite on harhaanjohtava. Se perustuu virheelliseen oletukseen, että islamistit eivät olisi olleet koskaan vallassa arabimaailmassa, ja että tämä on heidän ensimmäinen tilaisuutensa siihen. Kuitenkin tosiasiat osoittavat, että islamistit ovat hallinneet Sudania ja Irania sekä, että he nyt jo pääosin hallitsevat myös Irakia (al-Sadrin ja Malikin islamtulkintojen mukaisesti). Lisäksi kannattaa muistaa, että islamistit ovat olleet vahvasti mukana peräkkäisissä Jordanian ja Jemenin hallituksissa. Siksi tämä on väärä oletus.

Toiseksi mitä takeita meillä on siitä, että nämä uskonnolliset fundamentalistit luopuvat kaiken kattavasta vallastaan, kun heidän epäonnistumisensa paljastuu? Tapahtuiko näin Iranissa, jota Khomeinin opetuslapset ovat hallinneet jo yli kolme vuosikymmentä?

Järkytyksen ja yllättyneisyyden sijaan nyt pitäisi esittää seuraava kysymys: Miten aiomme toimia tänä kriittisenä aikana, jota pitäisi arabikevään sijasta kutsua Muslimiveljeskunnan kevääksi?

Järkytys on ymmärrettävää, jos joku on yllättynyt jostain täysin odottamattomasta. Näin ei kuitenkaan ole eräiden arabi- ja ei-arabikirjoittajien, julkisuuden henkilöiden ja (poliittisten) analyytikoiden kohdalla, jotka nykyisin ilmaisevat järkytystään ja pettymystään siihen suuntaan, minkä niin sanottu arabikevät on ottanut.  Tänään nuo Egyptin vallankumouksen tukijat ovat kauhistuneita uskonnollisten puolueiden ja virtausten hallitsevasta asemasta poliittisella areenalla.

Mshari al-Zaydin vuodatus sekä arabijournalistien että läntisten mediatalojen naivismista arabikevääseen ei ole mitenkään perusteeton. Jokseenkin kaikkien nimekkäiden ”poliittisten asiantuntijoiden” ennusteet demokratian saapumisesta arabimaailmaan ovat kaatumassa.

Jos nyt vahvimmilla olevat islamilaiset liikkeet kykenevät kiinnittymään valta-asemiin, ei arabikevään kokeneissa maissa ole toiveita todellisesta kansanvallasta pitkään aikaan. Islamistit nimittäin luovuttavat kaiken vallan Allahille ja hänen tahtonsa maanpäällisille tulkitsijoille. Allahin kaikkivaltius muuten on Islamin ydin. Demokratialle tuo kaikkivaltius ei anna minkäänlaisia mahdollisuuksia.

On tietysti muistettava, että kaikki asiantuntijat eivät ole olleet väärässä arabikevään kohtalon suhteen. Valitettavasti Euroopan Unionissa ja Yhdysvalloissa ei kuunneltu islamismin vaarasta varoittaneita realisteja. Faktoihin analyysinsä perustaneet analyytikot tiesivät kaikkien Pohjois-Afrikan maiden vahvimpien oppositioliikkeiden olleen Muslimiveljeskunnan perillisiä. Ehkä islamismista varoittavien kuuntelu olisi ollut suvaitsevaisuuden nimissä poliittisesti epäkorrektia? Minun mielestäni epäkorrektiutta vaarallisempaa on kuitenkin tehdä ulkopolitiikkaa unelmiin ja epärealistisiin odotuksiin perustuen.

Terveisiä Tarja Haloselle, Erkki Tuomiojalle ja Alexander Stubbille! 


Ps. Mäkisen käsityksistä arabidemokratiasta voit lukea lisää täältä, tuolta ja muista aiemmista kirjoituksista.