Lähi-idän kevätsiivoukset ovat toistuva rituaali

Kirkonpolttajaiset Kairossa

Luemme lähes päivittäin uutisia Lähi-idän levottomuuksista. Nyt uutisotsikoissa ovat ns. arabikevään tapahtumat, joissa päähuomion ovat saaneet kolmen diktaattorin, Ben Alin, Mubarakin ja Gaddafin, lähtöpassit vihaisten mielenosoittajien toimesta.  Näiden uutisten alle on jäänyt useita isoja trendejä, joista osa on jatkunut jo vuosikymmeniä. Levottomat ajat kuitenkin vahvistavat näitä trendejä, joista jälkipolvemme lukevat historiankirjoistaan.

Yksi tällainen trendi on ollut arabimaailman puhdistaminen ns. vääräuskoisista. Tässä asiassa on arabikevään myötä päästy yhden pienen kevätsiivouksen vaiheeseen.  Sen toimet näkyvät parhaiten juuri nyt Egyptissä, jossa Mubarakin ja osittain hänen hallintonsakin romahtaminen on heikentänyt kykyä ylläpitää järjestystä. Tätä hyväksi käyttäen useat islamilaiset ryhmät, jotka Mubarakin pääosin sekulaari hallinto pakotti hyvin matalan profiilin toimintaan, ovat nyt nostamassa itseään kansalliseen tietoisuuteen. Helpoiten tämä onnistuu käyttäen populistisesti hyväksi syvälle juurtuneita asenteita ja ennakkoluuloja.

Maailman vanhin edelleen toimiva kristittyjen yhteisö, Egyptin koptit, on viime aikoina joutunut organisoitujen ja yhä useammin toistuvien väkivallantekojen sekä muunkin ahdistelun kohteeksi.  Lukuisia koptien kirkkoja on poltettu tai niitä on muuten vahingoitettu. Koptien uskonnollisia johtajia ja heidän perheenjäseniään on siepattu ja ahdisteltu. Egyptissä on pidetty monia mielenosoituksia, joissa kopteja syytetty muukalaisiksi ja vihollisiksi, ja heitä on vaadittu alistumaan keskiaikaiseen dhimmiasemaan (=alisteinen muslimeihin nähden) tai poistumaan maasta. Vajaalle 10 miljoonalle koptille nouseva islamistinen pelottelu alkaa olla liikaa, ja siksi he ovat ryhtyneet joukolla protestoimaan kehitystä vastaan. Sunnuntaina 8.10.2011 yksi tällainen mielenosoitus yltyi mellakoinniksi, kun mielenosoitusta valvoneen armeijan joukot avasivat tulen ja ajoivat autoilla mielenosoittajien päälle. Seurauksena oli ainakin 24 kuollutta ja parisataa loukkaantunutta – näiden joukossa myös muutamia sotilaita. Päivitys mellakan uhreista 11.10.: Kuolleita ainakin 35 ja loukkaantuneita yli 300.

Koptijärjestöt ovat jo varoittaneet, että Egyptin kristittyjen lähtö maasta on alkanut. Joidenkin tietojen mukaan jaloillaan äänestäneitä olisi jo yli satatuhatta henkeä sitten viime helmikuun, jolloin Mubarakin lähtölaskenta alkoi. Vaikka vielä ei voida puhua massamaisesta maastamuutosta, ilmiö on tuttu monesta muusta Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan arabienemmistöisestä maasta. Viime vuosikymmenellä yli puolet Irakin miljoonasta kristitystä joutui pakenemaan sunnien ja shiiojen sisällissotaa, jossa kristityt syyllistettiin molemmilta puolilta. 1990-luvulta alkaen palestiinalaishallinnon hallinnoiman alueen kristittyjen lukumäärä on pudonnut ehkä viidennekseen 1980-luvun ajoista. 1970- ja 1980-luvulla toista miljoonaa Libanonin kristittyä päätti poistua Libanonista samoista syistä. Yhteensä lähes miljoona juutalaista ajettiin maanpakoon vainoilla 1940-luvun lopulla ja 1950-luvun alussa Irakista, Egyptistä, Libyasta, Algeriasta, Tunisiasta, Jemenistä ja Syyriasta. Vuosina 1910–1930 Turkki puhdistettiin sekä joukkomurhilla että lievemmällä vainolla usean erilaisen kristityn yhteisön yhteensä monimiljoonaisesta väestönosasta.

Kaikki nämä uskonnollisetniset puhdistukset ovat kytkeytyneet murroksiin kyseisten maiden historiassa. Yhteistä näille tilanteille on moni asia. Valtaa tavoittelevat tai sen juuri saaneet eivät ole yleensä vielä kyenneet tehokkaaseen järjestyksenpitoon. Yhdessäkään tapauksessa valtaan nousseet eivät ole yrittäneet ratkaisevalla tavalla hillitä uskonnollisiin vähemmistöihin kohdistuneita julmuuksia. Useimmissa tapauksissa vallanpitäjät ovat jopa antaneet vainojen edetä ja pyrkineet vahvistamaan niiden avulla omaa otettaan vallasta.

Vääräuskoisten vainojen sallimiseen näissä murrostilanteissa on muutama hyvä syy.  Ensinnäkin Lähi-idässä on jo kauan pitänyt löytää kaikenlaisille murroksille syyllinen, ja sellainen on perinteisesti löytynyt vähemmistökulttuurien piiristä. Tämä asiahan on valitettavan tuttu myös monista murroksista Euroopassa, Aasiassa ja Afrikassa, joten se ei siten ole ainoastaan Lähi-idän ominaisuus.

Toiseksi Lähi-idän muslimikulttuureissa on aina arvostettu kovia johtajia, jotka uskaltavat rangaista syyllisiä ja siten palauttaa enemmistön kunnian. Humaanisuuteen vetoaminen ei kuulu tällaisen johtajan pirtaan.

Kolmanneksi johtajan on oltava islamilaisittain oikeauskoinen ja heidän suojelijansa. Islamin profeetan kuoleman jälkeisestä ajasta alkaen tämä on ollut asia, jonka jokainen valtaan noussut johtaja on tavalla tai toisella joutunut todistamaan. Viime aikoina hyväksi tavaksi on muodostunut juutalaisten vihaaminen, mutta nyt, kun arabimaailma on piskuista aluetta lukuun ottamatta ”judenrein”, eikä sota Israelia vastaan ole realistinen optio, on keksittävä muuta. Kohteeksi on helppoa valita kristityt, joiden uskonnollinen yhteys Yhdysvaltoihin ja Eurooppaan on helppoa osoittaa.

Egyptiä hallitsevan sotilasneuvoston on helpompaa antaa muutaman kirkon palaa, sallia pientä muutakin vainoa kopteja vastaan ja kohdata vihainen kristitty vähemmistö mellakassa, kuin joutua puolustautumaan syyllisiä etsiviä kansan enemmistön laumojen miljoonamellakoilta. Kenttämarsalkka Tantawin johtoesikunta itse asiassa voi tällä taktiikalla iskeä kaksi kärpästä samalla iskulla. Salliessaan erilaisten salafistiryhmien rettelöinnin koptien kanssa, se samalla toivoo kansan enemmistön lopulta tajuavan, että mellakointi ei ole tie yhteiskuntarauhaan. Egyptin asevoimat ja sen tukemat paremmin voivat mutta kovin vähälukuisat kansankerrokset nimittäin pitävät islamisteja vähintään yhtä pahana uhkana kuin kristitytkin. Mutta Egyptin tuleva hallitsija tai sen valtaan tuoja ei voi osoittaa olevansa koptien suojelija, koska hän ei olisi silloin sekä kova että oikeauskoisten suojelija. Siksi uudet ja heikot poliittiset puolueet tai vallan kahvassa vaivoin pysynyt armeija eivät pysty suojelemaan maansa kristittyjä ainakaan näyttävästi.

Lähi-idän puhdistaminen kristityistä tulee väistämättä jatkumaan toisen nykyisen trendin, islamisoitumisen, jatkuessa.  Egyptin kevätsiivous tuskin nousee kovin merkittäväksi episodiksi tässä prosessissa vielä, sillä koptien määrä on liian suuri jopa tehosiivoajille. Kopteilla on kuitenkin monta epämiellyttävää kuukautta edessä ennen kuin Egypti rauhoittuu. Mutta kunhan siivousinto leviää kunnolla Syyriaan, tullaan näkemään merkillisiä asioita. Syyriassa pakoilevat useat sadat tuhannet Irakin kristityt ovat olleet yhdessä maan omien kristittyjen kanssa diktaattori Bashar al-Assadin tukijoita. Bashar ja erityisesti hänen isänsä Hafez al-Assad nimittäin ovat (monien mielestä vääräuskoisina) alaviittimuslimeina pitäneet maansa enemmistöstä kumpuavat sunni-islamistit hyvin kurissa. Kun al-Assadin dynastia kaatuu, syylliset Syyrian kurjuuteen löytyvät nopeasti. He ovat alaviitit ja kristityt. Siitä prosessista tulee vuosikymmenen perussiivous Lähi-idässä.

Lopuksi yksi huomautus ja yksi kysymys lukijalle:

1. Jokainen muslimi ei vihaa juutalaisia tai kristittyjä. Mutta valitettavasti islam siihen kiistatta opettaa. Kannaltamme hyvä muslimi jättää nämä vihaopetukset omaan arvoonsa, ja valikoi islamista enemmän myönteisiä asioita.
2. Missä Lähi-idän maassa niin kristittyjen, muslimien kuin juutalaistenkin määrä on tasaisesti kasvanut jo yli 40 vuoden ajan?