Israel ja Hamas vaihtavat vankeja – mutta miksi juuri nyt?

Gilad Shalit

Uutistoimistot kertovat, että Israel ja Hamas ovat vaihtamassa vankeja lähipäivinä. Oikeammin Hamasin kohdalta pitäisi puhua yksikössä, sillä se on luovuttamassa yhden vangin, jonka Israel vaihtaa useisiin satoihin palestiinalaisvankeihin.

Hamas sieppasi Gazan raja-aitaa vartioimassa olleen alikersantti Gilad Shalitin kesäkuun 25. päivänä vuonna 2006. Shalit oli ensimmäinen israelilaissotilas, jonka palestiinalaiset onnistuivat sieppaamaan sitten vuoden 1994. Sieppaus käynnisti pari viikkoa kestäneen taistelujen sarjan Gazassa – israelilaisittain operaatio Kesäsateen – ja lopulta johti heinäkuun alussa Libanonin toisen kesäsodan puhkeamiseen, kun Hizbollah käynnisti vastaavanlaisen sieppausoperaation Israelin ja Libanonin rajalla helpottaakseen Hamasin kokemaa painetta Gazassa.

Shalit on ollut tarkasti vangittuna ja tiettävästi ilman mahdollisuuksia tavata edes Punaisen Ristin edustajia. Shalitin vankeus on ollut yksi tärkeä – joskaan ei tärkein – syy Gazan saartoon. Hänen vaihtamisestaan Israelin vangitsemiin palestiinalaisiin on käyty useita epäsuoria neuvottelukierroksia Hamasin ja kahden peräkkäisen Israelin hallitusten kesken. Välittäjinä ovat toimineet vuorollaan useat tahot, mm. Egyptin sotilastiedustelu ja Saksan ulkomaantiedustelu. Egyptiläiset lopulta onnistuivat viimeisessä välitysyrityksessään.

Nämä välittäjien kautta käydyt neuvottelut ovat tähän asti aina päätyneet siihen, että Hamasin vaatimukset vapautettavista palestiinalaisista ovat olleet liikaa Israelin hallituksille. Hamas on vaatinut lähes tuhannen terrorismista tuomitun vapauttamista osana vaihtoa, mikä sinänsä ei ole ollut mahdoton ajatus Israelille. Mutta sekä Netanjahun hallitukselle että sitä edeltäneelle Olmertin hallitukselle on ollut mahdotonta sisällyttää vapautettaviin palestiinalaisiin moninkertaisia elinkautistuomioita istuvia vankeja, jotka ovat osallistuneet kaikkein tappavimpiin terrori-iskuihin.

Tätä kirjoittaessani ei ole vielä tiedossa vankienvaihdon yksityiskohtia. Aiemmista vaihtoyrityksistä voi kuitenkin päätellä, että Hamas on tinkinyt merkittävästi vaatimuksistaan. Israel siis ei joutune osana sopimusta vapauttamaan Hamasin aiempien vaatimuslistojen kärjessä olleita kaikkein vaarallisimpia terroristeja. Keventyneistä vaatimuksista huolimatta vaihtosuhde lienee suurusluokkaa 1:1000. Israel tuskin vapauttaa kaikkia sovittuja vankeja kerralla, ja se on luultavasti saanut läpi myös aiemmin vaatimiaan ehtoja vapautettujen vankien sijoittumiseen Länsirannan ulkopuolelle.

Miksi vankien vaihto onnistuu nyt, kun se ei ole onnistunut useista yrityksistä huolimatta aiemmin? Vastaus tähän kysymykseen kertoo Lähi-idän nykyisistä asioista enemmän kuin viiden viimeisen Abbasin ja Netanjahun puheen lukeminen. Tähän voi tietysti olla useitakin syitä, jotka saattavat vielä olla hyvin salaisia. Esimerkiksi Israel tai joku muu taho on voinut saada käsiinsä jotain Hamasille niin arvokasta, että se on vaikuttanut järjestön haluun päästä nopeasti vaihtoratkaisuun. Tai joku kolmas taho tarjoaa Hamasille Israelin vankiloista vapautettavien pikkuterroristien lisäksi niin paljon, että se riitti Hamasin johdolle. Varmaa kuitenkin on se, että ilman edellä mainittuja asioita Lähi-idän terrorismibasaareissa ei tehdä kauppoja.

Minäpä arvuuttelen, mikä on pääasia vankien vaihdon takana.  Epäilen tilanteen muutoksen johtuvan ensisijaisesta monista Hamasin kokemista asioista. Hamasin kannalta yleistilanne on heikentynyt useistakin syistä. Sen suosio on hitaasti mutta tasaisesti hiipunut myös Gazan palestiinalaisten keskuudessa samalla, kun Länsirannan palestiinalaisjohdon asema on vahvistunut. Egyptiä hallitseva sotilasneuvosto, jolla on isoja ongelmia Kairossa ja muuallakin omalla maaperällään, on jyrkentänyt suhtautumistaan Hamasiin. Egyptin johto ei missään tapauksessa halua Hamasista johtuvia ongelmia kotiongelmien lisäksi. Hamasin kansainvälinen tukikin on kärsinyt kovia kolauksia. Viimeinen ”avustuslaivue”, jonka piti olla iso propagandatapahtuma Hamasille, ei saanut lupaa irrottaa köysiä Kreikan satamista. Jopa rakettien ampuminen Israelin kaupunkeihin on aiempaa vaikeampaa israelilaisten tuotua uudet vastarakettiyksikkönsä torjunta-asemiin Gazan lähelle. Vankien vaihdolla Hamas pääsee hetkeksi palestiinalaisten sisäisen valtataistelun keskiöön ja sankareiksi, sillä kovin monia muita sankaritekoja sillä ei ole viime vuosilta osoittaa.

Vakavin uhka Hamasia kuitenkin kohtaa Syyriassa, jonka pääkaupungissa, Damaskoksessa, se pitää päämajaansa ja johtoaan. Hamasin tärkeimpänä tukijana toiminut Syyria on muuttunut epävakaaksi valtioksi. Ehkä Hamasin johto on tullut siihen johtopäätökseen, että valta vaihtuu Syyriassa melko pian? Se tietää, että diktaattori Assadin tukemat ja häntä tukeneet tahot saavat vallanvaihdon yhteydessä rangaistuksen. Kun Syyrian vallanvaihdoksesta voi ennakoida jopa arabimaailman mittasuhteissa poikkeuksellisen julmaa, Hamasilla on syytä valmistella päämajansa siirto siten, että Syyrian uuden johdon vihaa ei tarvitse kohdata Damaskoksessa.

Veikkaan siis, että joku taho on tarjonnut tilat Hamasin johdolle Syyrian ulkopuolelta. Se taho taitaa olla Egypti, jonka heikohko nykyjohto saisi tällaisella eleellä hetkeksi rauhoitettua ison osan maansa islamisteista. Paljostako vetoa, että Hamasin päämaja muuttaa Egyptiin muutaman kuukauden sisällä?

Lähi-idän kevätsiivoukset ovat toistuva rituaali

Kirkonpolttajaiset Kairossa

Luemme lähes päivittäin uutisia Lähi-idän levottomuuksista. Nyt uutisotsikoissa ovat ns. arabikevään tapahtumat, joissa päähuomion ovat saaneet kolmen diktaattorin, Ben Alin, Mubarakin ja Gaddafin, lähtöpassit vihaisten mielenosoittajien toimesta.  Näiden uutisten alle on jäänyt useita isoja trendejä, joista osa on jatkunut jo vuosikymmeniä. Levottomat ajat kuitenkin vahvistavat näitä trendejä, joista jälkipolvemme lukevat historiankirjoistaan.

Yksi tällainen trendi on ollut arabimaailman puhdistaminen ns. vääräuskoisista. Tässä asiassa on arabikevään myötä päästy yhden pienen kevätsiivouksen vaiheeseen.  Sen toimet näkyvät parhaiten juuri nyt Egyptissä, jossa Mubarakin ja osittain hänen hallintonsakin romahtaminen on heikentänyt kykyä ylläpitää järjestystä. Tätä hyväksi käyttäen useat islamilaiset ryhmät, jotka Mubarakin pääosin sekulaari hallinto pakotti hyvin matalan profiilin toimintaan, ovat nyt nostamassa itseään kansalliseen tietoisuuteen. Helpoiten tämä onnistuu käyttäen populistisesti hyväksi syvälle juurtuneita asenteita ja ennakkoluuloja.

Maailman vanhin edelleen toimiva kristittyjen yhteisö, Egyptin koptit, on viime aikoina joutunut organisoitujen ja yhä useammin toistuvien väkivallantekojen sekä muunkin ahdistelun kohteeksi.  Lukuisia koptien kirkkoja on poltettu tai niitä on muuten vahingoitettu. Koptien uskonnollisia johtajia ja heidän perheenjäseniään on siepattu ja ahdisteltu. Egyptissä on pidetty monia mielenosoituksia, joissa kopteja syytetty muukalaisiksi ja vihollisiksi, ja heitä on vaadittu alistumaan keskiaikaiseen dhimmiasemaan (=alisteinen muslimeihin nähden) tai poistumaan maasta. Vajaalle 10 miljoonalle koptille nouseva islamistinen pelottelu alkaa olla liikaa, ja siksi he ovat ryhtyneet joukolla protestoimaan kehitystä vastaan. Sunnuntaina 8.10.2011 yksi tällainen mielenosoitus yltyi mellakoinniksi, kun mielenosoitusta valvoneen armeijan joukot avasivat tulen ja ajoivat autoilla mielenosoittajien päälle. Seurauksena oli ainakin 24 kuollutta ja parisataa loukkaantunutta – näiden joukossa myös muutamia sotilaita. Päivitys mellakan uhreista 11.10.: Kuolleita ainakin 35 ja loukkaantuneita yli 300.

Koptijärjestöt ovat jo varoittaneet, että Egyptin kristittyjen lähtö maasta on alkanut. Joidenkin tietojen mukaan jaloillaan äänestäneitä olisi jo yli satatuhatta henkeä sitten viime helmikuun, jolloin Mubarakin lähtölaskenta alkoi. Vaikka vielä ei voida puhua massamaisesta maastamuutosta, ilmiö on tuttu monesta muusta Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan arabienemmistöisestä maasta. Viime vuosikymmenellä yli puolet Irakin miljoonasta kristitystä joutui pakenemaan sunnien ja shiiojen sisällissotaa, jossa kristityt syyllistettiin molemmilta puolilta. 1990-luvulta alkaen palestiinalaishallinnon hallinnoiman alueen kristittyjen lukumäärä on pudonnut ehkä viidennekseen 1980-luvun ajoista. 1970- ja 1980-luvulla toista miljoonaa Libanonin kristittyä päätti poistua Libanonista samoista syistä. Yhteensä lähes miljoona juutalaista ajettiin maanpakoon vainoilla 1940-luvun lopulla ja 1950-luvun alussa Irakista, Egyptistä, Libyasta, Algeriasta, Tunisiasta, Jemenistä ja Syyriasta. Vuosina 1910–1930 Turkki puhdistettiin sekä joukkomurhilla että lievemmällä vainolla usean erilaisen kristityn yhteisön yhteensä monimiljoonaisesta väestönosasta.

Kaikki nämä uskonnollisetniset puhdistukset ovat kytkeytyneet murroksiin kyseisten maiden historiassa. Yhteistä näille tilanteille on moni asia. Valtaa tavoittelevat tai sen juuri saaneet eivät ole yleensä vielä kyenneet tehokkaaseen järjestyksenpitoon. Yhdessäkään tapauksessa valtaan nousseet eivät ole yrittäneet ratkaisevalla tavalla hillitä uskonnollisiin vähemmistöihin kohdistuneita julmuuksia. Useimmissa tapauksissa vallanpitäjät ovat jopa antaneet vainojen edetä ja pyrkineet vahvistamaan niiden avulla omaa otettaan vallasta.

Vääräuskoisten vainojen sallimiseen näissä murrostilanteissa on muutama hyvä syy.  Ensinnäkin Lähi-idässä on jo kauan pitänyt löytää kaikenlaisille murroksille syyllinen, ja sellainen on perinteisesti löytynyt vähemmistökulttuurien piiristä. Tämä asiahan on valitettavan tuttu myös monista murroksista Euroopassa, Aasiassa ja Afrikassa, joten se ei siten ole ainoastaan Lähi-idän ominaisuus.

Toiseksi Lähi-idän muslimikulttuureissa on aina arvostettu kovia johtajia, jotka uskaltavat rangaista syyllisiä ja siten palauttaa enemmistön kunnian. Humaanisuuteen vetoaminen ei kuulu tällaisen johtajan pirtaan.

Kolmanneksi johtajan on oltava islamilaisittain oikeauskoinen ja heidän suojelijansa. Islamin profeetan kuoleman jälkeisestä ajasta alkaen tämä on ollut asia, jonka jokainen valtaan noussut johtaja on tavalla tai toisella joutunut todistamaan. Viime aikoina hyväksi tavaksi on muodostunut juutalaisten vihaaminen, mutta nyt, kun arabimaailma on piskuista aluetta lukuun ottamatta ”judenrein”, eikä sota Israelia vastaan ole realistinen optio, on keksittävä muuta. Kohteeksi on helppoa valita kristityt, joiden uskonnollinen yhteys Yhdysvaltoihin ja Eurooppaan on helppoa osoittaa.

Egyptiä hallitsevan sotilasneuvoston on helpompaa antaa muutaman kirkon palaa, sallia pientä muutakin vainoa kopteja vastaan ja kohdata vihainen kristitty vähemmistö mellakassa, kuin joutua puolustautumaan syyllisiä etsiviä kansan enemmistön laumojen miljoonamellakoilta. Kenttämarsalkka Tantawin johtoesikunta itse asiassa voi tällä taktiikalla iskeä kaksi kärpästä samalla iskulla. Salliessaan erilaisten salafistiryhmien rettelöinnin koptien kanssa, se samalla toivoo kansan enemmistön lopulta tajuavan, että mellakointi ei ole tie yhteiskuntarauhaan. Egyptin asevoimat ja sen tukemat paremmin voivat mutta kovin vähälukuisat kansankerrokset nimittäin pitävät islamisteja vähintään yhtä pahana uhkana kuin kristitytkin. Mutta Egyptin tuleva hallitsija tai sen valtaan tuoja ei voi osoittaa olevansa koptien suojelija, koska hän ei olisi silloin sekä kova että oikeauskoisten suojelija. Siksi uudet ja heikot poliittiset puolueet tai vallan kahvassa vaivoin pysynyt armeija eivät pysty suojelemaan maansa kristittyjä ainakaan näyttävästi.

Lähi-idän puhdistaminen kristityistä tulee väistämättä jatkumaan toisen nykyisen trendin, islamisoitumisen, jatkuessa.  Egyptin kevätsiivous tuskin nousee kovin merkittäväksi episodiksi tässä prosessissa vielä, sillä koptien määrä on liian suuri jopa tehosiivoajille. Kopteilla on kuitenkin monta epämiellyttävää kuukautta edessä ennen kuin Egypti rauhoittuu. Mutta kunhan siivousinto leviää kunnolla Syyriaan, tullaan näkemään merkillisiä asioita. Syyriassa pakoilevat useat sadat tuhannet Irakin kristityt ovat olleet yhdessä maan omien kristittyjen kanssa diktaattori Bashar al-Assadin tukijoita. Bashar ja erityisesti hänen isänsä Hafez al-Assad nimittäin ovat (monien mielestä vääräuskoisina) alaviittimuslimeina pitäneet maansa enemmistöstä kumpuavat sunni-islamistit hyvin kurissa. Kun al-Assadin dynastia kaatuu, syylliset Syyrian kurjuuteen löytyvät nopeasti. He ovat alaviitit ja kristityt. Siitä prosessista tulee vuosikymmenen perussiivous Lähi-idässä.

Lopuksi yksi huomautus ja yksi kysymys lukijalle:

1. Jokainen muslimi ei vihaa juutalaisia tai kristittyjä. Mutta valitettavasti islam siihen kiistatta opettaa. Kannaltamme hyvä muslimi jättää nämä vihaopetukset omaan arvoonsa, ja valikoi islamista enemmän myönteisiä asioita.
2. Missä Lähi-idän maassa niin kristittyjen, muslimien kuin juutalaistenkin määrä on tasaisesti kasvanut jo yli 40 vuoden ajan? 

Nobel reaalimaailmalle

Shechtman

Kun israelilainen kemisti Daniel Shechtman vuonna 1985 julkisti tutkimuksensa kvasikiteistä, hänet naurettiin ulos julkisuudesta. Shechtmanin tulokset sotivat silloista tieteellistä käsitystä vastaan. Hänet jopa hetkeksi suljettiin harhaoppisena tutkimusyhteisöstä. Shechtmaniin ei uskottu, koska tieteen "paavit" eivät olleet tutkimustulosten julkaisun aikana havainneet hänen löytämäänsä ilmiötä. Nyt häntä ylistetään tämän vuoden Nobel-palkinnon voittajana.

2000-luvulla samassa asemassa 1980-luvun Shechtmanin kanssa ovat ilmastoa tutkivat tiedemiehet. Vallitsevaa ihmisen aiheuttamaa ilmaston lämpenemistä (AGW-teoria) epäilevät tiedemiehet joutuvat nykyisin tiedeyhteisön pannaan eivätkä saa  helposti tutkimusapurahoja edes yksityisiltä tahoilta. Shechtman kuuluu pitkään tiedemiesten listaan, joska jäsenet olivat aikansa kehittyneimpien yhteisöjen hylkimiä lahjakkuuksia.

Nykyajan tiedeyhteisössä erilaista on se, että ilmastopaavit vaativat uskomaan ilmiöihin, joista ei ole näyttöjä reaalimaailmassa. Ennen, kuten Shechtmanin tapauksessa, riitti näyttö siitä, että reaalimaailma ilmiöineen on olemassa. Oliko Shechtmanin palkitseminen osittainen korvaus sille, että Nobel-komitea taannoin erehdyksessä palkitsi ilmastonmuutosuskon, jonka teoria eroaa yhä enemmän reaalimaailmasta?

Miksi Kreikka ei voi selvitä edes velkajärjestelyllä

R.I.P.

Paljon on kirjoitettu Euroopan velkaantumiskriisistä, jonka käsikirjoitus yhä useammin esitetään näin: Vaiheessa 1 Kreikkaa ja muita ongelmamaita tilapäisesti lainoitetaan, mutta lopulta ainakin Kreikka pannaan hallittuun velkajärjestelyyn. Tämän jälkeisessä vaiheessa 2 joudutaan pääomittamaan niitä eurooppalaisia pankkeja, jotka ovat vastuuttomasti lainanneet ylivelkaantuneelle ja tilinsä väärentäneelle valtiolle. Kolmannessa vaiheessa on kyettävä vielä tukemaan Italiaa ja mahdollisesti Espanjaa ja Portugalia usean vuoden ajan, sillä markkinavoimat eivät vähään aikaan Kreikka-opetuksen jälkeen lainaa niille rahaa siedettävällä korolla. On tietysti selvää, että Kreikka ei voi kuulua euroalueeseen enää velkajärjestelyn jälkeen.

Tähän kaikkeen Euroopan muut maat, lähinnä euroalue, joutuu sijoittamaan yhteensä 2000–3500 miljardia euroa. Suomen osuus tästä tulee olemaan 40–60 miljardia euroa, mikäli pääministeri Kataisen ja valtiovarainministeri Urpilaisen annetaan jatkaa vastuunkantoa. Valtionvelkamme ja takausvastuumme voivat tämän taakan ja oman budjettialijäämämme seurauksena siis kaksinkertaistua nykyiseen verrattuna vuoteen 2016 mennessä. Vakuuksia siitä, että enin osa noista rahoista saadaan koskaan takaisin, ei ole eikä tule. Jotain ehkä saadaan tämän vuosikymmenen lopulta alkaen, jos koko eteläinen Eurooppa saa taloutensa tasapainoon ja pankkijärjestelmä selviää niin, että pääomituksesta saadut pankkiosakkeet ja muut omistukset ovat jonkin arvoisia. 

Tämä Suomen ja muun Euroopan järkyttävä velkaantuminen ei kuitenkaan ollut nyt pääasiani. Olen nimittäin ihmetellyt niiden analyysien puutetta, joissa arvioidaan Kreikan mahdollisuuksia päästä edes hallittuun velkajärjestelyyn ja selvitä jollain tavalla sen jälkeen. Ehkä asia on vaikea, sillä Kreikan kilpailukyky on todella kaukana uskottavasta. Katsotaanpa Kreikan selviytymistä historiallisten ja geopoliittisten silmälasien läpi menemättä turhan tarkasti yksityiskohtiin.

Kreikan talous on maan 1829 tapahtuneen itsenäistymisen jälkeen perustunut neljään tukipylvääseen:

• Ensimmäinen niistä on maatalous, jonka osuus on Kreikassakin vähentynyt jatkuvasti. On selvää, että Kreikan oloissa jo alle neljän prosentin osuuteen Bkt:stä kuihtunut maatalous ei riitä nostamaan Kreikkaa yhtään ylöspäin.
• Toinen on ollut merikuljetukset ja laivateollisuus, jossa Kreikka on edelleen maailmanluokan toimija. Se on kuitenkin jatkuvasti hävinnyt osuuksiaan sekä nouseville talouksille, lähinnä Kiinalle ja Korealle, mutta myös Pohjois-Euroopan maille, erityisesti Norjalle. Tästäkään noin 15 prosentin BKT-sektorista ei ole isoa apua Kreikan talouden nousulle, sillä merikuljetukset ja laivanrakennus tuntevat ensimmäisenä isojen lama-aikojen kustannuspaineet.
• Kreikan kolmas sektori on II maailmansodan jälkeen noussut turismi, jonka osuus on jatkuvasti kasvanut. Sillä olisi mahdollisuuksia hyvissä oloissa jatkaa kasvuaan, mutta hyvät ajat eivät taida palata ajoissa. Harva eurooppalainen haluaa lomalle maahan, jossa kansa oikeutetusti karhuaa saataviaan kadulla.
• Neljäs tukipylväs, geopoliittinen asema, on Kreikan tapauksessa ollut taloudellisestikin merkittävä, vaikka siitä on harvemmin puhuttu. Se on monista isommista ja pienemmistä puroista muodostunut supervaltojen tuki Kreikalle. Yhdistyneet Kuningaskunnat oli Kreikan päätukija itsenäistymisestä alkaen koko 1800-luvun ja 1900-luvulla II Maailmansotaan asti. Britit tukivat Kreikkaa aluksi kyetäkseen vaikuttamaan heikkenevään Osmanivaltakuntaan ja myöhemmin Saksaan, Venäjään ja Italiaan. 1940-luvun lopulta alkaen Kylmän sodan päättymiseen asti investoinnit Kreikkaan junailtiin lähinnä Yhdysvalloista, jonka intressissä oli Neuvostoliiton hegemonian tukahduttaminen myös Kreikan avulla. Nämä investoinnit ja osin suorat tuet pitivät Kreikan pystyssä, kunnes sen piti euroalueeseen liittyessään lähteä kilpailemaan paljon kehittyneemmän EU-maiden enemmistön kanssa yhteisillä ehdoilla. Tämä investointien virta on tukahtunut, sillä nykyiset geopoliittiset asetelmat ovat vähentäneet Kreikan merkitystä ainakin lyhyellä aikavälillä. Venäjä ei ole enää uhka Yhdysvalloille eikä Kreikalla ei ole tarjota vipua minkään muunkaan suurvallan vastustamiseen. Sillä on kyllä kylmähköt välit Turkkiin, mutta kukaan ei ole kiinnostunut Natoon kuuluvan Turkin haastamisesta.

Kreikalla ei ole nykyisin tarjota ainuttakaan sellaista kilpailukykyetua, joka nostaisi sen kiinnostavaksi investointikohteeksi. Loistavasta varhaishistoriasta ja mukavista ihmisistä huolimatta Kreikan koulutustaso, teknologinen osaaminen, liiketoiminnan helppous, perusinfrastruktuuri, luonnonvarat tai mikään muukaan tunnettu tekijä eivät riitä houkuttelemaan edes konkurssien jälkeiseen halpaan maahan investointeja siinä määrin, että nousu alkaisi ripeänä. Kreikka saattaa käydä seuraavan 10 vuoden aikana niin syvällä, että sen perinteisesti köyhemmät rajanaapurit Makedonia, Turkki ja Bulgaria ajavat taloudessa (Bkt per henkilö) sen ohi.

Kreikkalaiset eivät vielä tajua edessä olevan taloudellisen rotkon syvyyttä. Mutta mitä tapahtuu, kun todellisuus kohtaa peruskreikkalaisen? Täyttääkö Kreikka sen päivän jälkeen edes EU:n kriteerejä? Jos Kreikka ajautuu hallitsemattomaan tilaan, eivät kirjoituksen alussa esiin tuodut vaiheet 2 ja 3 voine nekään toteutua hallitusti. Kataisen ja Urpilaisen vastuunkannon käsikirjoitukseen saattaa liittyä liian monta epärealistista jos-ehtoa, joista usko Kreikan ongelman hallittuun hoitamiseen voi olla epätoivoisin.


Ps. Kreikkaa siis ei lisävelalla voida pelastaa. Keskustelu siis pitäisikin rehellisyyden nimissä siirtää siihen, mitä yritetään pelastaa Kreikkaa vielä lainoittamalla. Ja siihen, voiko edes se onnistua. Jokainen lisälaina Kreikalle vain lisää sen velkaa ja samalla vaikeuttaa muun Euroopan pelastamista.

Valokeila Iranin islamistijohdon ulkopoliittisiin ajatuksiin

Arabikevään kiehtovat tapahtumat – erityisesti Libyan sisällissota – ovat peittäneet julkisuudelta monia asioita, jotka muuten olisivat saaneet enemmän huomiota.  Yksi näistä on Iranin poliittinen kehitys, jota monessa mielessä voi pitää myös arabikevään alkuperäisenä innoittajana. Iranin vallankumouksen alkuvaihe vuonna 1979 on ollut esimerkki paitsi arabimaailman islamisteille myös demokraateille. Ensimmäisille se on myös myöhemmän kehityksensä osalta jonkinlainen malli, mutta jälkimmäisille sen myöhemmät vaiheet edustavat tietysti pahinta mahdollista vallankumouksen jälkeistä kehitysskenaariota.

Katsotaanpa nopeasti, mitä Iraniin kuuluu videon avulla. Videolla esiintyy jokaisen perjantairukouksen jälkeen Iranin television pääkanavalla luennoiva Hassan Rahimpour Azghadi, jota pidetään merkittävänä Iranin islamilaisen vallankumouksen ideologina. Vaikka hänellä ei olekaan merkittävää asemaa Iranin ulkopolitiikan johdossa, Azghadin 23.9.2011 esittämät ajatukset eivät poikkea olennaisesti presidentti Ahmadinejadin ja Iranin vallankumoushallinnon ylimmän johtajan, ajatolla Ali Khamenein, jatkosuunnitelmista.

Azghadi ilmaisee videolla tyytyväisyytensä arabikevään vallankumouksista ja toteaa Iranin huolehtivan vallankumouskehityksen jatkumisesta myös seuraavina vuosikymmeninä niin Pohjois-Afrikassa, Keski-Aasiassa kuin – yllätys – myös Euroopan sydämessä. Yleisölleen hän antaa ymmärtää tänä vuonna tapahtuneiden kumousten olevan Iranin 1979 vallankumouksen jatkoa ja Iranin tukeneen kumouksellisia muuallakin.

Azghadi moittii Ahmadinejadia edeltäneen presidentti Khatamin aikaisia yrityksiä Iranin ja länsimaiden välisen jännityksen lieventämiseksi vallankumouksen isän, imaami Khomeinin, oppien vastaisiksi. Tämä kohta esityksessä on ehkä merkityksellisin, sillä se osoittaa, että suhteiden parantaminen länsimaihin ei ole edes optio.

Jännityksen lieventämisen sijaan Jihadia on jatkettava, jotta kätkeytyneen imaamin, Mahdin, tulolle luotaisiin shiialaisuuden kuvaamat katastrofaaliset edellytykset. Israelin ja Jerusalemin tuhoaminen on tärkeässä osassa tässä islamilaisen vallankumouksen viemisessä. Tämän tavoitteen mahdollistamiseksi Azghadi toivoo islamilaisen valtion syntyä Egyptiin. Islamilaista vallankumousta joka tapauksessa pyritään levittämään maailmanlaajuisesti.

Kulmakarvoja nostattavaa on tietysti islamilaisen vallankumouksen vieminen myös Eurooppaan. Jää vähän epäselväksi, mitä osaa Euroopasta Azghadi tarkoittaa. Historiallisesti Teheranista katsottuna Turkki, Balkan ja jopa Azerbaidzhan ovat Eurooppaa – ensin mainitut jopa sen ytimessä.

On tietysti muistettava, että Iranin vallankumousjohto on edelleen jossain määräin järkyttynyt viime presidentinvaalien vaalituloksen aiheuttamista isoista levottomuuksista. Vallankumouksellisuutta on niidenkin vuoksi lisättävä, ettei käy yhtä huonosti kuten vallankumouksellisille useimmiten.

Iranin vallankumousjohto seuraa mielenkiinnolla arabimaiden levottomuuksia ja pyrkii kaikin tavoin varmistamaan itselleen mahdollisimman myötämielisten hallintojen valtaannousun. Samalla se kuitenkin pelkää jäävänsä sunnienemmistöisessä muslimimaailmassa edelleen jollain tavoin puolustuskannalle. Arabien poliittinen kehitys yhdessä Yhdysvaltain asteittaisen Irakista poistumisen kanssa on kuitenkin avartanut Iranin liikkumatilaa lähialueellaan. Kansainvälisen huomion kiinnittyminen arabimaihin on myös helpottanut Iranin valmistautumista shiiaoppien ennustamaan suursotaan ml. ydinaseiden kehittely.

Yhdenvertaisuus avioliittolain muutoksen perusteena ei kestä

Kun joidenkin prosenttiluokan kokoisten kansalaispiirien mielestä Suomen lainsäädännön suurin syrjintäongelma, nykyinen avioliittolaki ja homoparien kehnot oikeudet lapsen adoptoimiseksi, on jälleen noussut etusivun otsikoihin kiitos Kokoomuksen Lasse Männistön manipuloiman lakialoitteen, tarkastellaanpas asiaa lyhyesti yhdenvertaisuuden näkökulmasta. Tarkastelen asiaa yhden ainoan ja parhaiten tuntemani henkilön esimerkin valossa.  Lue loput täältä.

Taas Allah-pilakuvaongelmia - nyt Turkissa

Bahadır Baruter

Turkkilainen karikatyyripiirtäjä, Bahadır Baruter, joutuu oikeuden eteen turkkilaisessa Penguen-huumorilehdessä julkaistusta piirroksestaan.

Istanbulin syyttäjänvirasto haastoi Baruterin Turkin Uskonnollisten asioiden ja säätiöiden työntekijöiden ammattiyhdistyksen ilmiannon perusteella. Baruteria epäillään "väestön osan hyväksymien uskonnollisten arvojen loukkaamisesta". Syyttäjä hakee Baruterille vuoden vankeusrangaistusta.

Baruterin kuvassa on ryhmä miehiä ja imaami rukoilemassa moskeijassa. Yksi miehistä puhuu kännykällään Allahin kanssa. Hän pyytää anteeksi rukouksen jälkimmäisen osan laistamistaan, sillä hänen on kiirehdittävä muille asioille. Loukkaava asia löytyy punaisella ympyröidystä moskeijan seinätekstistä, jossa lukee: "Allahia ei ole, ja uskonto on valhetta."

Pilapiirtäjänä suositun Baruterin oikeudenkäynti tullee herättämään runsaasti huomiota Turkissa. Maan melko jyrkästi jakaantuneet uskovaiset ja sekularistit löytävät runsaasti perusteita tuomion puolesta ja sitä vastaan. Oikeudenkäynnillä voi jopa olla vaikutuksia Turkin valtion ja islamin suhteelle tulevaisuudessa.

Suomalaisen turistin ei kannattane kyseenalaistaa kaikkivaltiaan Allahin olemassaoloa Istanbulissa, Alanyassa, Antalyassa tai Marmariksessa ainakaan ennen oikeuden päätöstä. Pahoin pelkään, että kyseenalaistaminen ei kannata sen jälkeenkään.

Euroopan Unioniin pyrkivä Turkki on mm. YK:n kautta ajamassa myös läntiseen Eurooppaan voimakkaampaa lainsäädäntöä Allahin-pilkkaa vastaan.

Kuva saattaa olla jo nyt Suomen uuden vihalainsäädännön vastainen, mutta pidetään se lukijoiden välisenä salaisuutena ja  täkynä valtakunnansyyttäjävirastolle toistaiseksi tällä sivulla. Uusi Suomi -verkkojulkaisussa tällaisten kuvien esittäminen edes uutisen osana on jo nyt kiellettyä.

Ulkoministeri Tuomioja ei tajua konfliktin luonnetta

Ulkoministeri Tuomioja purkaa turhautumistaan siihen, että maailmanyhteisö tai edes EU ei ole kyennyt muodostamaan yhteistä kantaa Israelin ja sitä ympäröivien arabimaiden krooniseen konfliktiin. Hän kirjoittaa blogissaan 26.9. seuraavasti:  "YK:n päätöslauselmat eivät kuitenkaan muuta tilannetta paikan päällä miksikään, vaan palestiinalaisvaltio voi saada todellisen suvereenisuuden vasta miehityksen päättävän ja neuvotteluteitse syntyvän rauhansopimuksen kautta. Pahin este neuvotteluille on nyt Israelin jatkuva siirtokuntien laajentaminen Jerusalemissa ja länsirannalla. Siirtokuntalaajentamisen pysäyttämistä ei voi käsitellä ikään kuin se olisi jokin vastavuoroisuutta edellyttävä myönnytys Israelilta, sillä niiden rakentaminen on koko ajan ollut ja on edelleen laitonta ja tämän lopettaminen on sine qua non (=välttämätön ehto) rauhanpyrkimysten onnistumiselle."


Tuomioja on oikeassa siinä, että YK:n päätöslauselmat eivät paljoa paina Lähi-idässä. Kaikkein vähiten ne muuten ovat painaneet arabimaissa, jotka - toisin kuin Israel - eivät tunnusta edes universaaleja ihmisoikeuksia.


Mutta täysin väärässä Tuomioja on puhuessaan esteestä rauhanneuvotteluille. Israel ei ole ainakaan 12 vuoteen laajentanut Länsirannan siirtokuntiaan alueellisesti. Tuona aikana sekä Jasser Arafat että Mahmoud Abbas kävivät ainakin näennäisesti kovia neuvotteluja sekä Ehud Barakin että Ehud Olmertin hallitusten kanssa. Silloin siirtokunnat eivät olleet ongelma. Niistä tuli ongelma vasta, kun presidentti Obama kuvitteli löytäneensä ratkaisun palestiinalaisten neuvotteluhalukkuuden parantamiseksi, ja Kairon puheessaan kesäkuussa 2009 vaati Israelia keskeyttämään jo olemassaolevien siirtokuntien sisäisen rakentamisen.


Rauhan suurin este on edelleen se, että osa Israelin  lähialueen arabeista ei ole kyennyt tunnustamaan tosiasioita, ja arabeille edelleen uskotellaan Israelin poislyömisen mahdollisuutta sotilaallisesti, taloudellisesti tai poliittisesti. Koska Tuomioja ei voi olla tietämättä tätä, hän syyllistyy valehteluun. Palestiinalaisjohdolle olemassaolevien siirtokuntien rakentamisen jatkuminen on ollut vain Yhdysvaltain presidentin naivin erehdyksen kautta antama tekosyy olla käymättä neuvotteluja tilanteessa, jossa se useista syistä johtuen on poikkeuksellisen heikko. Abbasin ja Fayyadin Palestiinalaishallinto ei hallitse edes puoliskoa palestiinalaisista, ja ilman Israelin tukea se ei hallitsisi hetken kuluttua mitään.  


Tuomioja puhuu blogissaan laittomista siirtokunnista ja monista laittomista teoista ml. Israeliin kohdistuvat raketti-iskut, joista hän arvottaa siirtokuntapolitiikan vaarallisemmaksi. Siis Tuomiojan logiikan mukaan toisen maalle rakentaminen on vaarallisempaa kuin toisen ampuminen? Ja toisekseen Tuomioja voisi kaivaa esiin sen oikeuden päätöksen, jossa israelilaiset ovat rakentaneet toisen maalle. Sellaista ei kyllä ole. Mutta kiistanalaiselle maalle on rakennettu kaikki Tel Avivista Hebroniin ja Metullasta Eilatiin ml. jokainen palestiinalaiskylä. Juuri tuon kiistanalaisuuden selvittäminen on rauhanneuvottelujen ytimessä. 


Presidentti Paasikivi rauhoitteli suomalaisia hävityn rauhan ja siinä menetetyn kauniin Karjalan jälkeen toteamalla, että Kreml ei ole mikään käräjäoikeus. Eipä ole löydetty toimivaa valtiosuhteiden käräjäoikeutta Lähi-idästäkään vielä, eikä sellaista löydy. Jos Suomen ulkoministerinä olisi vuonna heinä-elokuussa 1944 ollut Henrik Ramsayn sijasta utopisti Erkki Tuomioja, olisimme luultavasti vieläkin sodassa Neuvostoliiton kanssa ja ulkoministeri etsisi halukasta käräjäoikeutta käsittelemään konfliktia.


Tuomiojan kertoman mukaan väkivallattomuuteen sitoutuneet palestiinalaisjohtajat Abbas ja Fayyad muuten maksavat keskimäärin 800 euron kuukausipalkkaa jokaiselle terroritoiminnasta tuomitulle vangille. Sen lisäksi yli viisi henkeä surmanneiden "marttyyrien" mukaan palestiinalaisalueilla nimetään katuja, toreja ja kouluja. Niin, unohdin mainita, että em. kuukausipalkasta osan maksavat suomalaiset veronmaksajat, sillä Palestiinalaishallinto saa noin puolet varoistaan kehitysapuna. 


Vaikka koko maailman tunnustaisi Palestiinan valtion, se ei rikastuttaisi Lähi-itää, ellei Palestiina sovi rauhasta Israelin ja muiden naapuriensa kanssa. Rauhasta on sovittava kahdenkesken. Näin se vaan on aina ollut reaalimaailmassa.


Erkki Tuomiojalla ja suurella osalla muustakin sosialistisesta eliitistä on sokea piste Israelin ja arabien välisessä konfliktissa. Heille on Kylmän sodan ajoilta jäänyt fiksaatio, jonka mukaan Yhdysvaltain tukema Israel on paha ja Neuvostoliiton tukemat arabit ovat uhreja. Historiantutkimuksen mukaan arabit nyt kuitenkin ovat aloittaneet jokaisen sodan Israelia vastaan, ja kaikki he ovat myös hävinneet. Tuomiojan näsäviisastelujen sijaan Lähi-itään tarvittaisiin Paasikivimäistä valtiomiestä, joka kertoisi Abbasille tosiasioiden tunnustamisen olevan kaiken viisauden ja myös rauhan alku. Ja Paasikivi kertoisi Abbasille myös, että isomman kanssa kannattaisi olla välilöissä, jos haluaa saada itsenäisyyden.


Mutta miksi demarit rankaisevat suomalaisia ja oman puolueensa kannatusta tällaisilla Tuomiojilla? Halla-ahon junttapuheet olivat kuitenkin paljon lähempänä realismia verrattuna Tuomioja Lähi-itää koskevaan horinaan. Mitä demarien eduskuntaryhmä tekee asialle?  


Tämän oman Tuomioja-purkaukseni jälkeen oloni on kevyempi. Sitä edelleen keventää se tosiasia, että perussuomalaiset ovat tässäkin asiassa realisteja ja kannattavat aitoja rauhanneuvotteluja kahden valtion mallin mukaisesti. Siis tämäkin Tuomiojan epäreilu purkaus lopulta sataa muualle - luultavasti perussuomalaisten laariin. 

Islamofobin tunnustus

Islamofobia tai islamkammo on melko uusi, ongelmallinen ja kiistanalainen käsite. Melko usein sillä tarkoitetaan islaminuskoisiin kohdistuvaa vihamielisyyttä, ennakkoluuloisuutta tai syrjintää. Käsite on huono siksi, että siinä sekoitetaan ideologia ja ihminen. Moni islamiin kriittisesti suhtautuva ei vihaa tai syrji muslimeita.

Käsite islamofobia on ongelmallinen myös siksi, että lääketieteellisessä kielenkäytössä fobia eli kammo tarkoittaa 'johonkin tilanteeseen tai kohteeseen liittyvää suhteetonta pelkoa, joka johtaa kyseisen kohteen välttämiseen ja rajoittaa henkilön elämää', mutta islamofobialla on tarkoitettu enemmänkin vastenmielistä tai vihamielistä kuin pelokasta asennoitumista. Islamofobia ei ole lääketieteellinen fobia, kuten ei myöskään esimerkiksi homofobia.

Islamofobia kansainvälisen politiikan välineenä ja sananvapauden rajoittimena

Islamofobia-käsitettä on arvosteltu pyrkimyksestä estää islaminuskon sekä islamilaisen filosofian, lakien ja elämäntavan arvostelua. Tämä arvostelu pohjaa pääosin siihen tosiasiaan, että 57 jäsenmaan Islamilaisten maiden järjestö (OIC) on ollut 2000-luvulla hyvin aktiivinen niin YK:ssa kuin muillakin foorumeilla pyrkiessään kieltämään uskontoja loukkaavan tai arvostelevan puheen. Laajan sananvapauden kannattajat puolestaan ovat katsoneet tämän OIC:n pyrkimyksen johtavan sanavapauden kapenemiseen erityisesti länsimaissa.

Samalla on epäilty, että OIC tarkoittaakin uskonnolla nimenomaan islamia ja loukkaamisen lähteenä länsimaisia sananvapauden käyttäjiä. Tämäkin epäily on aiheellinen, sillä useimmissa islamilaisissa maissa islamin pyhiksi kokemien asioiden arvostelu on jo nyt kiellettyä samalla, kun islamin pyhät tekstit sisältävät runsaasti muiden uskontojen pyhiksi kokemien asioiden arvostelua.

Esimerkiksi islamin pyhimmät kirjat nauravat useaan otteeseen Jeesuksen jumaluudelle ja mm. kiistävät hänen kuolemansa ristillä. Sekä kristittyjä että juutalaisia islam syyttää profeettojensa opetusten väärentämisestä. OIC:n islamofobiatulkinnan mukaan nämä islamin opetukset ovat heille pyhiä, eivätkä kristityt, juutalaiset tai muutkaan saisi niitä arvostella, tai ainakin se koetaan loukkaavaksi.

Jos islamille pyhien asioiden arvostelu todella kiellettäisiin, tulisi kiellettyjen asioiden listasta hyvin pitkä. Pyhä asia on mm. Koraani, joka islamin mukaan on Allahin sanaa ja sisältää lähes kaiken ihmiskunnalle tarpeellisen tiedon. Islamin profeetta Muhammad ja hänen sanomisensa ovat pyhiä. Muhammad oli muuten puhelias mies, joka ehti sanoa paljon monista asioista.

OIC:n mukaan islamofobiaa on sekin, että islam yhdistetään terrorismiin. Ei siis pitäisi puhua islamilaisesta terrorismista, vaikka ylivoimainen enemmistö 2000-luvun terroristeista perustelee tekonsa islamin pyhillä kirjoituksilla. Lisäksi nämä terroristit kokevat itsensä hartaiksi muslimeiksi, ovat yleensä kotoisin muslimienemmistöisistä maista ja useimmiten terrorisoivatkin siellä.

Uskonharjoittajien syrjintä ja islamofobia

Länsimaissa islamofobian käsite on noussut esiin ennen muuta länsimaihin kohdistuneen islamilaisen terrorismin myötä. Islamilaisten terroristijärjestöjen tekemät terrori-iskut länsimaissa, kuten syyskuun 11. päivän iskut Yhdysvalloissa sekä Madridin ja Lontoon pommi-iskut, loivat länsimaissa epäluuloa islamilaista maailmaa kohtaan. Länsimaihin muuttaneet muslimit ovat usein kertoneet kärsivänsä tämän epäluulon synnyttämästä syrjinnästä. Tämä syrjintä on tietysti noussut ongelmaksi sekä länsimaiden voimakkaasti kasvaneen muslimiväestön myötä että lännen ihmisoikeuksissa korkealle arvostetun syrjimättömyyden periaatteen rikkomuksina.

On jossain määrin outoa, että islamilaisissa maissa jo 1400 vuotta yleisesti harjoitettua muiden uskontojen harjoittajien sortoa ei ole nostettu samalla tavoin esiin, vaikka mm. länsimaisia ja aasialaisia maahanmuuttajia niissä asuu enemmän kuin koskaan. Esimerkiksi kristinuskon julkinen harjoittaminen ja erityisesti käännytystyö ovat suorastaan hengenvaarallisia asioita useissa muslimienemmistöisissä maissa. Kenellekään ei luultavasti edes juolahtaisi mieleen edes ilmoittautua juutalaiseksi Saudi-Arabiassa tai Iranissa, sillä syrjintä tuskin riittäisi kuvaamaan seurauksia. Nämä esimerkit kuitenkin todistavat sen, että länsimaiset johtajamme, jotka yleisesti ja oikein tuomitsevat muslimeihin kohdistuvan syrjinnän, eivät ole edes yrittäneet saada muslimienemmistöisiä maita vastavuoroisesti lopettamaan siellä huomattavasti vakavampaa ei-muslimeihin kohdistuvaa syrjintää.

Miten islamofobia yritetään määritellä?

Monikulttuurisuutta Iso-Britanniassa edistävän Runnymede Trust –ajatushautomo on yrittänyt antaa ehkä kattavimmin islamofobian tunnusmerkit. Niiksi voidaan luokitella muun muassa seuraavat oireet:

1. Islamia pidetään yhtenäisenä ilmiönä, joka on muuttumaton, taantumuksellinen ja paikalleen pysähtynyt.
2. Islamia pidetään erillisenä ja ”toisena”.Islamin arvot eivät ole samanlaisia kuin muiden kulttuurien ja uskontojen, se ei omaksu vaikutteita niistä eikä anna vaikutteita niille. 
3. Islamilaista kulttuuria pidetään omaan kulttuuriin verrattuna huonompana tai alempiarvoisena. Islam nähdään raakana, järjettömänä, alkukantaisena ja sukupuolisyrjintää harjoittavana. 
4. Islamia pidetään väkivaltaisena, hyökkäävänä, sotaisana, terrorismia tukevana ja valloituksenhaluisena, maailmanvaltaan pyrkivänä uskontona. 
5. Islamia pidetään poliittisena aatteena, jota käytetään poliittisiin ja sotilaallisiin tarkoituksiin. 
6. Koetaan, että islam ei hyväksy arvostelua eikä huumoria, vaan vastaa väkivaltaisesti kaikkeen muualta tulevaan arvosteluun. 
7. Vihamielisyyttä islamia kohtaan käytetään oikeutuksena muslimeihin ja islamilaisiin maihin kohdistuvaan syrjintään ja kaiken islamilaisen torjuntaan. 
8. Islaminvastaista vihamielisyyttä pidetään luonnollisena ja normaalina asiantilana. 

Olen suorittanut itsetutkiskelun islamofobiasta. Seuraavassa ovat omat vastaukseni siihen, tunnistanko itsessäni em. oireita:

1. Islamilainen teologia, filosofia ja lainsäädäntö eivät ole juurikaan muuttuneet viimeisen 700 vuoden aikana. Merkittävin liikehdintä viimeisen sadan vuoden aikana on monien islamilaisten liikkeiden pyrkimys kohti varhaisten islamilaisten yhteisöjen ”puhtautta”. Siis aika muuttumatonta se on. 
2. Islam itse pyrkii erottautumaan kaikista uskonnoista, filosofioista ja ideologioista ainoana oikeana asiana. Se pyrkii torjumaan muiden vaikutukset. Sille eivät kelpaa mm. universaalit ihmisoikeudet. 
3. Myönnän pitäväni islamia huonompana ja jopa vaarallisena ideologiana tai uskontona moniin muihin verrattuna. Minusta islam syrjii voimakkaasti naisia.
4. Islam on alusta alkaen ollut poikkeuksellisen väkivaltainen uskonto. Sen profeetta, joka aloitti maantierosvona ja kuoli valtaamansa Arabian hallitsijana, ilmoitti seuraajilleen, että islam joskus hallitsee koko maailmaa. 
5. Monissa muslimienemmistöisissä maissa näin on. Iran ja Saudi-Arabia ovat selvimmät esimerkit.
6. Mm. OIC haluaa kieltää islamin arvostelun länsimaissa lainsäädännön keinoin. Islamilaisissa maissa islamin arvostelusta tulee ankaria rangaistuksia. Islamilaiset vitsit ovat aika harvinaisia. 
7. Näin jossain määrin valitettavasti taitaa olla. Tosin en hyväksy asiaa enkä itse syrji muslimeja, kristittyjä, juutalaisia, hinduja tai ateistejakaan.
8. Minusta islamia saa arvostella siinä kuin muitakin uskontoja ja ideologioita. Pidän sitä hyvin normaalina ja jopa toivottavana. 

Olen siis Runnymede Trust –ajatushautomon kriteeristön mukaan patamusta islamofobi. Mutta en kyllä pelkää islamia. Vastustan sitä ideologiana, koska sen osittainenkin hyväksyminen länsimaissa veisi yhteiskuntiamme taaksepäin ja kaventaisi vapauksiamme. Meidän pitäisi vastustaa islamin vaikutusta myös islamilaisten maiden politiikassa. Vain islamin vaikutusvaltaa vähentämällä muslimienkin ihmisoikeudet saadaan kehittymään ja islamilainen maailma rauhoittumaan.

Kun valtiota rakennetaan valheista tehdylle perustukselle…

Palestiinalaisjohtaja pettää kansansa aina?

Palestiinan Vapautusjärjestön (PLO) johtaja Mahoud Abbas piti eilen elämänsä merkittävimmän puheen kansainvälisillä areenoilla. Puheen tarkoituksena oli perustella koko maailmalle, miksi PLO:n edustama Palestiinan arabiyhteisö pitäisi ottaa YK:n täysivaltaiseksi jäsenvaltioksi. Puheella siis piti perustella ne historialliset, moraaliset, oikeudelliset, taloudelliset ja muut syyt, miksi Palestiinalaishallinnon hallitsemat Länsirannan ja Gazan arabit on nostettava itsenäisten kansakuntien joukkoon. Tällaisia puheita yleensä pidetään kansakunnan perustana, jonka päälle rakennetaan toimiva yhteiskunta ja sen suhteet ympäröivään maailmaan.

Valitettavasti Abbasin puhe sisälsi kymmeniä valheita ja puolitotuuksia, jotka eivät kestä politiikan luonnonvoimia moraalisine järistyksineen ja historiallisine myrskyineen. Pitääkseni kirjoitukseni lyhyenä analysoin niistä vain muutamia. Lukijat voivat nostaa esiin muita Abbasin onton puheen puutteita, joihin lupaan vastata kommenttiosuudessa. Seuraavassa suomennetut lainaukset Abbasin puheesta ovat kursiivilla ja kommenttini perässä normaalitekstillä:

 Abbas vuoden 1948 sodasta: “… vuoden 1948 Nakba oli yksi pahimmista kitkemis-, tuhoamis- ja siirto-operaatioista, joka kohdistui arabialaisen Lähi-idän kulttuurillista, koulutuksellista ja taloudellista nousua edistäneeseen energiseen ja elinvoimaiseen yhteiskuntaan.”    

Tosiasiassa nykyisen Israelin, Länsirannan, Gazan ja Jordanian muodostama alue, jolle aluetta I Maailmansodan jälkeen hallinnut Iso-Britannia antoi nimen Palestiina, oli Lähi-idän takapajula. Sen todellinen nousu alkoi vasta 1900-luvun alussa kasvavan juutalaisasutuksen sekä heidän tuomansa osaamis- ja rahapääomien myötä. Juutalaissiirtolaisten taloudellisen aktiivisuuden houkuttelemina alueelle muutti viime vuosisadan neljänä ensimmäisenä vuosikymmenenä ainakin 200 000 arabia Syyriasta, Libanonista ja Egyptistä. Nämä jälkeläisineen muodostivat ainakin neljänneksen 1940-luvun Palestiinan arabiväestöstä. Tänä päivänä monet noista arabisiirtolaisten jälkeläisistä yrittävät todistaa juuriaan saadakseen em. maiden kansalaisuuden esi-isiensä lailla ja päästäkseen irti kansalaisettomasta palestiinalaispakolaisuudesta.

Abbas “historiallisen” Palestiinan jakamisesta: “Siten me hyväksyimme (1993) Palestiinan valtion perustamisesta vain 22 prosentin laajuiselle alueelle koko historiallisesta Palestiinasta – koko sille osalle Palestiinan aluetta, jota Israel on miehittänyt vuodesta 1967.”

Historiallinen Palestiina on ollut lyhyitä hetkiä olemassa roomalaisvallan alaisena maakuntana ensimmäisinä vuosisatoina jKr. Tuolloin alueella ei asunut arabeja, ja juutalaiset oli sieltä karkotettu eräitä pieniä yhteisöjä lukuun ottamatta. Ensimmäisen maailmansodan jälkeinen brittihallinnon Palestiina-mandaatti sisälsi koko alueen, jonka nykyisin muodostavat Israel, Jordania, Gaza ja Länsiranta. Britit antoivat tästä alueesta noin 80 prosenttia 98-prosenttisesti arabien muodostamalle Jordanialle. Nykyiset Länsirannan ja Gazan arabit siis kiistelevät israelilaisten kanssa enää 20 prosentista historiallisesta Rooman tai brittihallinnon aikaisesta Palestiinasta.

Arabi- ja turkkilaiskalifaattien aikana noin vuosina 638-1923 Palestiinaa ei ollut olemassa edes hallinnollisena nimenä. Se kuului aina johonkin suurempaan kokonaisuuteen, yleensä Syyriaan. Abbas unohti näiden historiallisten tosiasioiden lisäksi sen, että alue tunnettiin ennen roomalaisvaltaa juutalaisten kuningaskuntien ja vasallivaltioiden kotiseutuna.

Abbas kertoo Israelin puhdistavan alueita arabeista: “Miehittävä valta myös estää ihmisiämme rakentamasta miehitettyyn Itä-Jerusalemiin, ja samanaikaisesti se on kiihdyttänyt vuosikymmeniä kestänyttä kampanjaansa kotiemme räjäyttämiseksi ja takavarikoimiseksi. Siten tämä monikärkinen politiikka pakottaa palestiinalaiset omistajat siirtymään pois ja puhdistaa heidät esi-isiensä mailta.”

On kyllä hyvin merkillistä, että Jerusalemin arabiväestö on yli nelinkertaistunut 68 000:sta 280 000:en Kuuden päivän sodan jälkeen, mistä alkaen Israel on hallinnut myös Jerusalemin itäosia. Myös arabien suhteellinen osuus Jerusalemissa on tänä aikana kasvanut 26 prosentista 35 prosenttiin. Abbasin tarkoittaman israelilaisen etnisen puhdistuksen ja apartheidin täytyy olla luokassaan maailman epäonnistunein operaatio, sillä tulos on täysin päinvastainen.

Juutalaiset ovat muodostaneet Jerusalemin suurimman kansanryhmän jo 1860-luvulta alkaen. Yksinkertaisena enemmistönä he ovat olleet jo viimeistään 1920-luvulta alkaen.  Abbas myös unohti puheessaan mainita, että vuosina 1949-1966, jolloin Itä-Jerusalemia miehitti Jordania, kaupunginosat olivat täysin juutalaisista puhdistettuja alueita.

Abbas: “Vakuutan Palestiinan Kansan ainoan laillisen ja sellaisena konfliktin loppuun asti pysyvän edustajan, Palestiinan Vapautusjärjestön puolesta, että …. oikeutettu ja yleisesti hyväksytty ratkaisu toteutetaan Palestiinan pakolaisten osalta YK:n yleiskokouksen julkilausuman 194 mukaisesti”.

Abbas siis kertoo, että perustettu Palestiinan valtio, joka nyt hakee YK:n täyttä jäsenyyttä, on PLO-nimisen järjestön alainen. Kolmena vuosikymmenenä 1964 perustettu ja Abbasin nykyisin johtama PLO tunnettiin terroristijärjestönä. 1990-luvulta alkaen sen suora terroritoiminta on kyllä vähentynyt, mutta edelleen se rahoittaa terrorismia ja ylläpitää terrorismin henkeä niin Länsirannalla kuin Gazassa.

PLO:n johtoa ei ole koskaan valittu vaaleilla. Sen johto täydentää itse itseään mafian kaltaisin ottein. Eipä taitaisi olla ensimmäinen kerta, kun oligarkialla johdettu maa otetaan YK:n jäseneksi. Mutta erikoista on se, että Abbas pitää asiaa suorastaan hyveenä korostaen sitä.

Viittaus YK:n yleiskokouksen vuodelta 1948 olevaan ei-sitovaan julkilausumaan 194 kertoo kahdesta järkyttävästä asiasta. Yksikään arabijohtaja ml. kaikki palestiinalaisten johtajat eivät ole uskaltaneet kertoa pakolaisille ja heidän jälkeläisilleen, että paluu nykyiseen Israeliin ei ole mahdollisuuksien rajoissa. Arabijohtajat tietävät, että Syyriassa ja Libanonissa olevien pakolaisten paluu edes uuteen Palestiinan valtioon ei ole kestävä ratkaisu.  

Uskaltamattomuus tunnustaa näitä tosiasioita oli suurin este rauhanprosessille jo karismaattisen Arafatin johtajakaudella, eikä nykyinen paljon heikompi Abbasin palestiinalaisjohto uskaltaisi missään tapauksessa tunnustaa pettäneensä jo kolme palestiinalaissukupolvea katteettomalla lupauksella palaamisesta vuoden 1948 tulitaukolinjojen toiselle puolelle. Tämä kyvyttömyys tunnustaa tosiasiat kertoo siitä, että rauha ei ole yhtään lähempänä kuin se oli vaikkapa vuonna 1974, jolloin PLO Jasser Arafatin suulla valehteli ensimmäisen kerran YK:n yleiskokouksen edessä haluavansa rauhaa.

Abbas puhui lisäksi pitkään kansansa sitoutumisesta väkivallattomuuteen, terrorismin vastustamiseen, rauhanomaiseen miehityksen vastustamiseen ja monikulttuuriseen toleranssiin ikään kuin uuden valtion peruskivinä. Hän ei muistanut mainita, että palestiinalainen väkivallattomuus on tänäkin vuonna sisältänyt juutalaisiin siviileihin kohdistuneita murhia, molotovinkoktaileja ja raketti-iskuja, joista palestiinalaishallinto on maksanut palkkioita. Abbas ei myöskään muistanut kertoa, että aikomuksena on rakentaa juutalaisista täysin vapaa Palestiinan valtio, jonka alueella asuvan kristityn vähemmistön määrä on supistumassa ennätysvauhtia. Hän myös unohti kertoa, että lähes puolet hänen kansastaan elää tosiasiassa palestiinalaishallintoon vihamielisesti suhtautuvan ja Israelin tuhoa avoimen leppymättömästi ajavan islamistimilitian, Hamasin, miehityksen alla. Miten nämä räjähdysaineet siivotaan Palestiinan kansallisesta perustasta, jäi Abbasilta kertomatta.

Abbas ei myöskään kertonut, miten Palestiina aikoo selvitä taloudellisesti tilanteessa, jossa sen alueet ovat sekä Israelin että Hamasin miehittämiä, ja palestiinalaishallinnon kassaan tulee rahaa lähinnä avustuksina. Siis taloudelliset rakennuspalikat puuttuvat? 

Abbasin puheessaan kuvaamassa valtioperustassa ei ollut rauhan elementtejä. Minusta siitä ei löytynyt oikein mitään kestävää kansakunnan perustaksi.  Israelin pääministeri Netanjahu puhui tuntia myöhemmin summaten israelilaisten ja palestiinalaisten eron Palestiinan valtioasiassa seuraavasti: ”Israel haluaa rauhan yhdessä Palestiinan valtion kanssa, mutta palestiinalaiset haluavat valtion ilman rauhaa.”

Lopuksi haluan kertoa oman mielipiteeni Palestiinan valtion perustamisesta ja tunnustamisesta. Minä kannatan sellaisen perustamista, jos se perustuu tosiasioiden tunnustamiselle ja toisi rauhan alueelle. Jos nykyinen länsimainen neuvottelutaktiikka ei Abbasin kanssa ala pian tuoda tuloksia, pitää keinoja vaihtaa. Olen siitä kirjoittanut täällä.

Taqijja ja kitman: Miksi uskovainen muslimi voi valehdella vääräuskoiselle

Juuri kukaan ei kysy, voiko kristittyyn, hinduun, buddhalaiseen tai ateistiin luottaa. Mutta voiko muslimiin luottaa, on yhä yleisempi kysymys. Miksi islamin kannattajia epäillään? Katsotaanpa muutamien esimerkkien valossa, mitä islamin keskeisimmät lähteet opettavat asiasta.

Islamin profeetta Muhammad opetti seuraajansa harhauttavan ja tarkoituksellisen valehtelun, taqijjan, saloihin. Hän murhautti yhden Jathribin (nykyisin Medinan kaupunki) juutalaisjohtajista, Ka'b ibn al-Ashrafin, antamalla salamurhaajille luvan valehdella Muhammadin pyrkivän hänen kanssaan sopuun. Muhammadiin kriittisesti suhtautunut Ka'b houkuteltiin iltapimeällä ystäväkseen luulemansa muslimin avulla murhaajajoukon väijytykseen. Muhammad julisti murhaajien pääsevän paratiisiin.

Tämän ensimmäisen salamurhan jälkeen Muhammad käytti valehtelua ja harhauttamista useaan kertaan päästäkseen eroon vastustajistaan. Seurauksena oli murhia ja joukkomurhia, joita islamin historiassa ylistetään yleensä verrattomina suorituksina. Jäljittelyn kohteena oleva profeetta Muhammad oli siis taqijjan mestari.

Mutta häntäkin parempi on tietysti kaikkivaltias Allah, josta koraanin kohta 3:54 todistaa hyvin: ”Uskottomat punoivat juoniaan, ja Allah punoi juoniaan. Allah punoo parhaat juonet”. Koraani käskee muissakin yhteyksissä selvästi vääräuskoisten harhauttamiseen. Kaikkein selvin Koraanin luku tässä asiassa on Imranin perheen suura, jonka kohdassa 3:28 Allah käskee: ”Älkööt uskovaiset ottako uskottomia uskovaisten sijaan ystäviksi tai avustajiksi. Kuka näin tekee, on irtisanoutunut Allahista; paitsi jos teette sen varovaisuudesta, jotta voisitte suojella itseänne heiltä”.  Tämä Koraanin säe on lukemattomien islamilaisten uskonoppineiden mukaan oikeuttanut ”hymyilemään uskottomille, mutta samalla sisäisesti kiroamaan heidät”. Koraani samalla varoittaa siitä, että jälkimmäisen asian unohtaminen johtaa helvettiin.

Islam on ainoa uskonto, joka on alusta alkaen kehittänyt vääräuskoisille suunnatun valehtelun tai harhauttamisen suorastaan hyveeksi. Siksi taqijja on sitä edelleen.

Kitman-käytännöllä tarkoitetaan islamilaisessa maailmassa osatotuuden kertomista ja sen toisen osan kätkemistä kuulijalta. Hyvä esimerkki tästä on väittää jihadin olevan ihmisen sisäistä hengellistä taistelua ja jättämällä kertomatta, että asia vääräuskoisyhteydessä tarkoittaa konkreettista pyhää sotaa. Yllättävää on se, että kitmania harrastavat useimmiten islamin vasemmistolaiset ystävät länsimaissa. Monet islam-tutkijat syyllistyvät tähän. Esimerkiksi professori Jaakko Hämeen-Anttilan kirjoittamassa ”Koraanin selitysteos” jätetään selittämättä lähes kaikki koraanin väkivaltaiset tai muuten kiusalliset säkeet.

Kitmania ja taqijjaa (englanninkielessä taqiyya) näkyy suomalaisessakin yhteiskunnassa yhä enemmän johtuen kasvaneesta muslimivähemmistöstämme. Eniten näitä ilmiöitä koemme kuitenkin omista tiedotusvälineistämme, joiden toimituskunnat valitettavasti eivät tunnista ilmiöitä tai pahimmillaan harrastavat sitä itsekin poliittisesti korrektin itsesensuurin varjolla.

Siksi kuuntelemme jatkuvasti hyväuskoisina ja taqijjan uhreina tarinoita palestiinalaisten rauhantahdosta Israelin kanssa tai Turkin pääministeri Erdoğanin vakuutteluja siitä, että muslimi ei voi olla terroristi, vaan koko islamilainen terrori on islamofobiaan sairastuneen mielemme keksintöä.  Kitmanin uhreiksi joudumme, kun uskomme helsinkiläisen imaami Hajjarin juttuja islamista rauhanuskontona. Mutta länsimaisen sananvapauden suojassa saa tietysti kertoa vaikka mitä satuja varsinkin, jos uskonto niitä suorastaan vaatii.

Lukijan on syytä muistaa, että jokainen islamiin uskova ei ole valehtelija. Olen tavannut lukemattomia rehellisiä (tapa)muslimeita matkoillani muslimienemmistöisissä maissa. Myöskään tuntemani Suomen tataarit eivät harrasta kitmania tai taqijjaa.  Islam ei salli taqijjaa muslimien kesken. Se on siis tarkoitettu vain vääräuskoisille ja silloinkin oikeastaan vain islamin tai muslimiyhteisön tärkeiden etujen ajamiseksi. Kitman puolestaan on sallittua islamin eduksi lähes aina – myös muslimiyhteisöjen sisällä – joskaan jokainen muslimi ei sitä käytä.

Mutta, jos epäilet kykyjäsi selvitä muslimimaailmassa vääräuskoisen usein kohtaamasta taqijjasta, palkkaa 1) länsimainen islam-asiantuntija, joka tunnistaa asian, 2) palkkaa rehellinen muslimi (joita Suomessa on) tai 3) osta muslimin rehellisyys rahalla. Ja aina voi kysyä, paljonko tässä on taqijjaa tai kitmania mukana! Oikeauskoinen muslimi ei kysymyksestä suutu, joskin hän suurella todennäköisyydellä kiistää niitä harrastavansa. Silloin tiedät tavanneesi taqijjan mestarin, joka osaa sujuvasti käyttää kaksinkertaista taqijjaa.

Kaikille niille, jotka haluavat muistuttaa, että länsimaissakin valehdellaan ja harhautetaan: Näin valitettavasti on. Niin tehdään muuten Kiinassakin. Muslimienemmistöisissä maissa länsimaita usein pidetään epärehellisinä. Niitä usein syytetään kaksoisstandardeista, joista toisia käytetään länsimaiden kesken ja toisia kanssakäymisessä islamilaisen maailman kanssa. Nämä syytökset ovat minunkin havaintojeni mukaan joskus oikeutettuja, mutta niiden perustaminen lännen uskonnollisiin opetuksiin eivät sitä ole – päinvastoin.

Täällä vielä englanniksi paljon lisää taqijjasta. Enjoy!

Ratkaisuehdotus toivottomaan Palestiina-ongelmaan

Palestiinan vapautusjärjestö (PLO) haluaa YK:n täysjäseneksi, mikä on nostanut jo yli 90 vuotta jatkuneen Palestiina-ongelman jälleen kansainvälisen median etusivuille. Olen ajoittain hyvin kyllästynyt koko aiheeseen kansainvälisessä politiikassa, sillä tärkeämpiäkin asioita siellä olisi hoidettavaksi. Niinpä esitän nyt lyhyine perusteluineen ratkaisuehdotuksen, joka käsitykseni mukaisesti ratkaisisi koko umpisolmun parissa vuodessa.

Tämä ratkaisuehdotus perustuu muutamaan tosiasiaan, joita en tässä lukijan ajan säästämiseksi perustele pidempään. Olen kuitenkin valmis todistamaan ne tosiksi kommenttiosuudessa. Ne ovat:

1.       Ylivoimainen enemmistö israelilaisista haluaa rauhaa.

2.       Ylivoimainen enemmistö palestiinalaisista ja muistakin arabeista haluaa rauhaa

3.       Ylivoimainen enemmistö israelilaisista tukee kahden valtion mallia – siis juutalaisenemmistöistä Israelia ja arabienemmistöistä Palestiinaa, joiden yksityiskohdista sovitaan rauhanneuvotteluissa.

4.       Ylivoimainen enemmistö Palestiinan arabeista haluaisi tuhota Israelin, joskin enemmistö voisi sietää sitä lyhyehkön ajan, kunnes olosuhteet tuhoamiselle olisivat paremmat. Muut arabit ovat vähintään yhtä halukkaita Israelin hävittämiseen. Tämä halu toisen osapuolen tuhoamiseksi on raivattava rauhan tieltä kiinnittämällä huomio muualle.

5.       Länsimaat ja Japani ovat kantaneet suurimman osuuden Palestiinassa ja sen naapurimaissa asuvien palestiinalaispakolaisten elättämisestä viimeisten 60 vuoden aikana.  Israel eivätkä arabimaat halua tehdä sitä. Länsimaiden taakankantokyky on hiipumassa velkaantumisesta ja muista taloudellisista vaikeuksista johtuen.

6.       Palestiinan ympärillä olevat arabimaat ovat tehokkaasti estäneet vuoden 1949 palestiinalaispakolaisten integroitumisen yhteiskuntiinsa.

Ratkaisuehdotus lyhykäisyydessään on seuraava: Ilmoitetaan, että kahden vuoden siirtymäajan jälkeen länsimaat pitävät Palestiinan konfliktia yksinomaan israelilaisten ja palestiinalaisten konfliktina, eivätkä ne enää aio osallistua ongelman ratkaisuyrityksiin poliittisesti tai taloudellisesti. Saman siirtymäajan kuluessa länsimaat lopettavat nopeasti taloudellisen tukensa myös niille maille, jotka eivät tue aitoa ja neuvotteluihin perustuvaa kahden valtion ratkaisua konfliktin lopettamiseksi.

Tämä ilmoitus panisi kaikki konfliktin osapuolet uusien tosiasioiden eteen:

1.       Israel tajuaisi joutuvansa sekä täyteen poliittiseen että taloudelliseen vastuuseen miehittämistään alueista ja niiden neljän miljoonan asukkaan jatkuvasti mellakoivasta väestöstä.  Tällainen kehitys aiheuttaisi Israelissa laman, mikä johtaisi poliittisen johdon vaihtumiseen. Alueen rauhoittaminen nousisi Israelissa tärkeysjärjestyksen kärkeen.

2.       Palestiinalaiset tajuaisivat välittömästi, että heidän lähes täysin länsimaisen avun varassa oleva taloutensa voi romahtaa välittömästi, elleivät rikkaat arabimaat tule avuksi.  Palestiinalaisjohtajat eivät aiemmin kokemansa perusteella luota arabiveljiinsä. He ymmärtäisivät minkä tahansa skenaarion tarkoittavan vallan menetystä. Neuvottelu- ja kompromissihalukkuus kasvaisi rajusti.

3.       Ympärillä olevat arabimaat ymmärtäisivät saavansa palestiinalaispakolaiset taloudelliseksi ja poliittisesti räjähdysalttiiksi taakakseen samalla, kun ne joutuisivat seuraamaan Länsirannalla ja Gazassa puhkeavia rajuja levottomuuksia, jotka synnyttäisivät lisää pakolaisuutta.  Painostus ratkaisun löytämiseksi kasvaisi suuresti.

4.       Saudi-Arabia ja pienemmät öljyrikkaat sheikkikunnat oivaltaisivat pian joutuvansa maksamaan kokonaisuudessaan konfliktin arabiosapuolten kuluja useilla miljardeilla dollareilla vuosittain. Tämä yhdessä arabiankielisen maailman konfliktimyllerryksen kanssa lisäisi merkittävästi vallankumousvaaraa vielä rauhallisina pysyneissä arabimaissa. Ratkaisun löytyminen tulisi niiden omaan intressipiiriin.

Muu maailma saisi tällä julistuksella pari etua. Ensinnäkin se arabialaistaisi konfliktin tehokkaasti ja samalla vähentäisi sen kansainvälisyyttä. Ratkaisuyrityksethän ovat toistaiseksi kilpistyneet juuri arabien haluttomuuteen neuvotella kestävästä rauhasta ja vuoden 1949 pakolaisten aseman järjestämisestä. Toiseksi se voisi nostaa Kiinan ja Intian kiinnostusta nopean poliittisen ratkaisun löytämiseksi, sillä kuohunta arabimaissa aiheuttaisi todennäköisesti eniten ulkopuolista vahinkoa nimenomaan näiden nousevien maiden talouskasvuille. Saudien öljydollareilla voidellut maat joutuisivat miettimään kantojaan, mikä voisi monissa muissakin asioissa tervehdyttää maailmanpolitiikkaa.  Jos em. julistuksen uhkaukset pitäisi toteuttaa, Länsimaat säästäisivät vuosittain kymmeniä miljardeja dollareita.

Häviäjinä tässä julistuksessa olisivat jokseenkin kaikki yli 60 vuotta jatkuneen konfliktin osapuolet, mikäli ne eivät löytäisi nopeasti kestävää ratkaisua. Voittajiksi konfliktin osapuolet voisivat selvitä vain yhdessä, sillä sotilaallinen ratkaisu ei ole minkään osapuolen intresseissä eikä edes mahdollisuuksien rajoissa. Halukkuus aitoihin kompromisseihin kasvaisi molemmilla puolilla luultavasti hyvin nopeasti.

YK:n alkaneen yleiskokouksen uutisoinnista tulet havaitsemaan, että nykyisillä keinoilla Lähi-idän pitkäikäisimmän konfliktin pysyvä ratkaisu ei ole lähestynyt juuri yhtään. Kyse ei ole ollut yrityksen puutteesta varsinkaan länsimaiden kohdalla. Kyse on siitä, että vastuu asioiden ratkaisemisesta on onnistuneesti vyörytetty osapuolten harteilta pois. Kannattaisiko yrittää jotain täysin uutta, joka yksilötasollakin toimii yleensä hyvin. Pannaan riitelijät suoraan vastuuseen ja ilmoitetaan, että ympäristö on täysin kyllästynyt näytelmään.

Blogistin lyhyt historia Uuden Suomen Puheenvuorossa

Mäkisen kirjoittajan taival jäi 10 kuukauden mittaiseksi Uuden Suomen ylläpitämässä Puheenvuoro-palvelussa. Sen katkeaminen siellä tapahtui nopeasti ja ilman selityksiä. Samankaltaisia tapahtumia on Puheenvuorossa ollut viime aikoina useita. Ne saattavat olla hyvinkin erilaisia. Tässä Mäkisen tarina lyhyesti:

Kirjoitin joulukuun 2010 ja syyskuun 2011 välisenä aikana Puheenvuoroon yli 70 blogikirjoitusta, joista muutamat nousivat hyvinkin suosituiksi sekä kommenteilla että lukijamäärillä mitattuna. Lisäksi osallistuin varmaankin useaan sataan jonkun muun alustamaan kommenttikeskusteluun. Kirjoitusteni enemmistö käsitteli kolmea asiakokonaisuutta: Ilmastonmuutosta, islamia ja Lähi-idän politiikkaa. Osallistuin melko aktiivisesti myös muiden aihepiirien kommentointiin.

Pyrin sekä kirjoituksissani että kommentoinnissa asialliseen ja kohteliaaseen kielenkäyttöön. Myönnän kyllä ajoittain harjoittaneeni sarkasmia, ja joskus saatoin ahdistaa hölmöyksiä tai suoranaisia valheita esittäneen vastaväittäjän nurkkaan. Näissäkään tapauksissa en muista käyttäneeni loukkaavaa kieltä tai menneeni henkilökohtaisuuksiin.

Keskiviikkona 14.9.2011 julkaisin noin klo 9 kirjoituksen otsikolla ” Norja, Tanska ja Ruotsi ovat vaarallisia maita”. Kirjoitus herätti jonkin verran kommentointia.  Kirjoituksessa oli kuvituksena karikatyyripiirtäjä Kurt Westergaardin kuva sekä hänen piirtämänsä karikatyyri eräästä lähes 1400 vuotta sitten kuolleesta miehestä.

Samana päivänä noin klo 13 huomasin, että kirjoitukseni kommentteineen oli kadonnut. Kello 13:28 sain viestin US:n webmasterilta. Viestin koko sisältö oli seuraava:” MMakinen, Käyttäjätilisi Puheenvuoro-palvelussa on suljettu.” Näin myös oli käynyt. Kaikki kirjoitukseni tuhansine kommentteineen olivat US:n roskakorissa, enkä enää voinut kirjautua keskustelijaksi. Minut oli siis totaalisesti bannattu kertaheitolla ja ilman edeltäviä huomautuksia tai varoituksia.

Ryhdyin selvittämään asiaa, ja seuraavassa on sähköpostivaihtoni päätoimittaja Markku Huuskon kanssa 14.9. kokonaisuudessaan:

Mäkinen: Hyvä päätoimittaja Markku Huusko. Käyttäjätilini Puheenvuoro-blogiinne on alla olevan ilmoituksen mukaan suljettu. Mikä mahtoi olla syynä sulkemispäätökseenne? Kyselee Mikko Mäkinen.

Huusko: Uuden Suomen käyttöehdoissa (http://www.uusisuomi.fi/kayttoehdot) sanotaan muun muassa seuraavasti: ”Puheenvuoro-palvelukeskustelua hallinnoiva Asiakas sitoutuu siihen, että palvelussa hänen itsensä julkaisema kirjoitus ei ole lain ja hyvien tapojen vastainen taikka sisällöltään ketään millään tavalla loukkaava tai herjaava.” Siellä sanotaan myös näin: ”Asiakas vastaa siitä, ettei hänen käyttämänsä aineisto loukkaa kolmannen tekijänoikeudella tai muulla immateriaalioikeudella suojattua materiaalia taikka Asiakkaan lakiin tai muihin sopimuksiin perustuvia velvollisuuksia. Tällaisen materiaalin julkaiseminen tai levittäminen ilman oikeudenhaltijan lupaa on ehdottomasti kiellettyä.”

Keskusteluohjeissa (http://www.uusisuomi.fi/keskusteluohje) sanotaan mm. seuraavasti:

·  Älä esitä sukupuoleen, ikään, syntyperään, kieleen, uskontoon, vammaisuuteen tai muuhun henkilökohtaiseen ominaisuuteen liittyviä asiattomia viestejä.

·  Valheellisen tai perättömän tiedon levittäminen on kiellettyä.

MH

Mäkinen: Hyvä Markku Huusko. Olen lukenut käyttöehdot ja tiedän niiden sisällön. Ystävällisesti kysyn, mikä kirjoituksistani on rikkonut alla mainitsemianne käyttöehtoja ja millä tavalla?  Mikko Mäkinen

Huusko ei enää vastannut kysymykseeni, joten lähetin hänelle uuden viestin.

Mäkinen: Hyvä Markku Huusko. Kun en ole saanut vastaustanne alla olevaan kysymykseeni, uudistan sen. Samalla tiedustelen, onko käyttäjätilini sulkeminen lopullinen ja pysyvä ratkaisu. Voinko tehdä jotain käyttäjäoikeuksien takaisin saamiseksi? Ystävällisesti Mikko Mäkinen.

Näihinkään kysymyksiin Huusko ei ole vastannut.

Huuskon vastaamattomuus johtuu siitä, että sen paremmin viimeisessä kuin aiemmissakaan kirjoituksissani ei ollut Puheenvuoron käyttöehtojen tai keskusteluohjeen vastaista materiaalia. Kirjoituksissani ei ollut myöskään valheellisia tai perättömiä tietoja. Päätoimittaja Huuskolla siis ei ollut käyttöehtojen mukaista perustetta, eikä hänellä ollut myöskään ryhtiä sanoa oikeaa syytä kirjoittaja Mäkisen bannaamiseen.

Ehkä päätoimittaja Huuskoa on painostettu poistamaan jonkun mielestä ”kiusallisista” asioista kirjoittavia? Joskus päätoimittajat antautuvat painostuksen edessä. Vai tuliko Huuskolle vain hätä housuun ja siitä paha mieli, joka piti purkaa johonkin kirjoittajaan?

No en sitten kirjoita enää Uuden Suomen Puheenvuorossa. Kirjoittelen nyt sitten täällä ja tämän blogisivun oikeassa yläkulmassa näkyvissä kahdessa muussa blogissa. Osan vanhoista kirjoituksistani päivitän noihin blogeihin.