Muhammad-filmin reaktioista vähän syvällisemmin

Suurlähettiläs Christopher Stevens

Uutisotsikot ovat tänään kertoneet amerikkalaisvastaisista levottomuuksista Libyassa ja Egyptissä. Etusivun otsikoksi aiheen nosti se, että Libyan Benghazissa levottomuudet äityivät aseelliseksi hyökkäykseksi, jossa poltettiin Yhdysvaltain konsulaatti ja surmattiin Benghazissa vierailulla ollut Yhdysvaltain Libyan suurlähettiläs. Otsikoiden alla olevat jutut kertovat levottomuuksien syyksi pohjoisafrikkalaisten raivonYhdysvalloissa tuotetusta filmistä, jossa kerrotaan kappaleita islamin profeetta Muhammadin elämästä. No, voihan asian ilmaista noinkin, jos haluaa käsitellä ilmiötä pinnallisesti.

Stevensiä kuljettanut auto ja
salafistien sankari

Palaan itse filmiin tämän kirjoituksen lopussa. Sieltä voit myös katsoa 13 minuuttia kestävän trailerin. Mutta aloitan muslimimaailman syvemmistä tunnoista, jotta pääasia ei unohtuisi.

Islamilaisessa maailmassa on jo yli 200 vuotta ollut käynnissä valtataistelu modernistien ja islamin perinteisiä arvoja kannattavien välillä. Tuon kamppailun ytimessä on muslimikulttuurien jälkeenjääneisyys lähes kaikilla alueilla verrattuna läntiseen sivilisaatioon. Hyvinkin erilaiset modernistiryhmät ovat yrittäneet kuroa tuota eroa umpeen välillä siinä vähän onnistuenkin. Näiden ryhmien strategiana on ollut tuoda länsimaisia vaikutteita selektiivisesti paikallisiin kulttuureihin. Tätä ovat yrittäneet monet tutut Lähi-idän johtajat Iranin shaaheista Saddamiin, Assadeihin ja Mubarakiin. Välillä sitä on yritetty länsimaisten virtausten mukaisesti ja välillä sosialismin keinoin. Yhteistä on kuitenkin vaikutteiden tuonti ulkoa ja islamilaisen tradition ulkopuolelta.

Stevens surmatyön jälkeen

Tuollaiset kulttuurimuutokset ovat aiheuttaneet ajoittain voimakasta vastarintaa islamiin tukeutuvien traditionalistien piirissä. Välillä tuo vastarinta on tukahdutettu verisesti, mutta tähän asti se on aina noussut uudelleen uhkaamaan näitä uudistajia. Oleellista on huomata, että tuo traditionalistien vastarinta ei ole yhtenäistä. Ajan saatossa on syntynyt hyvin erilaisia islamistisia liikkeitä, joilla saattaa olla visio samankaltaisesta tavoitetilasta, mutta keinot siihen pääsemiseksi poikkeavat niin paljon toisistaan, että nämä ryhmät ovat toisilleen vihamielisiä tai ainakin rajuja kilpailijoita.

Tällä hetkellä arabimaailmassa vaikuttaa voimakkaimpina kaksi islamistista liikettä, muslimiveljeskunnan ideologiselle pohjalle perustuvat ja käytännön toimintatavoiltaan sitä jyrkempien salafistien ryhmät. Arabikevään mahdollistamassa poliittisessa liikkumatilassa nämä ryhmät ovat ottaneet melko rajustikin yhteen kilpaillessaan vallasta. Tuon kilpailun ytimessä on ollut kisailu islamilaisesta puhdasoppisuudesta ja yhteiskuntamallista kaikkine normeineen. Ja tämän kisailun osana on tietysti viholliskuvien luonti siitä, mikä on suurin uhka hyvälle islamilaiselle yhteiskunnalle.

Se uhka on jo 1900-luvulta alkaen ollut länsimainen filosofia kyseenalaistamisineen, vapauksineen ja oikeuksineen. Ne nimittäin ovat koko ajan murentaneet islailaisen maailmankäsityksen mukaan järjestyneitä yhteiskuntarakenteita. Ne uhkaavat sen patriarkaalista, autoritaarista ja jäykkiin normeihin perustuvia rakenteita perhetasolta heimotasolle asti. Kun tuon vihollisen lipunkantajana on kiistatta viimeistään toisesta maailmansodasta alkaen ollut Yhdysvallat, on selvää, että se on saanut islamistipiireissä suuren saatanan arvon. Saatanan pahuutta tässä tapauksessa lisää tietysti sen voima taloudellisesti ja sotilaallisesti. Nuo voimat ovat monen muslimin mielestä nöyryyttäneet islamilaista maailmaa, jonka kuitenkin pitäisi Allahin suojeluksessa ja Muhammadin profetioiden mukaan lopulta voittaa kaikki.

Nyt nähdyt levottomuudet, jotka muuten takuuvarmasti leviävät myös muihin islamistiryhmien kilpailun dominoimiin maihin, ovat siis pitkälti islamistien keskinäistä kilpailua oikeutuksesta valtaan. Kyse on siitä, kuka iskee lujimmin suurta saatanaa vastaan ja kerää sillä tukea itselleen. Sisäpolitiikasta ja vallasta siis on kyse. Reaktiot filmiin olivat nimenomaan salafistien järjestämiä sekä Libyassa että Egyptissä. Molemmissa maissa vaaleissa voittaneet ja enemmän hallitusvaltaa käyttävät ryhmät ovat nojallaan muslimiveljeskuntaan. Sekä Libyan että Egyptin hallitukset ovat hankalan paikan edessä. Libyan Benghazissa, jonka salafistiryhmät ovat käytännössä militiaryhmillään ottaneet valtaansa, tämä on aivan erityinen ongelma uudelle hallitusvallalle.

Tripolin ja Kairon hallituksia uhkaa Yhdysvaltain vaikutusvaltainen kosto (luultavasti taloudellisesti), jos mitään ei tehdä levottomuuksien nopeaksi tukahduttamiseksi, tai mahdollisesti arvovallan menetys oman kansan uskonnollisten keskuudessa rohkeammille salafisteille taistelussa saatanaa vastaan. Mutta on tämä tilanne jossain määrin ongelmallinen Yhdysvalloillekin ja aivan erityisesti marraskuun vaaleihin valmistautuvalle Obaman hallinnolle. Mitä sen pitäisi tehdä? Jos se jotenkin "ymmärtää" filmistä syntynyttä raivoa, se pyllistää oman kansan ylpeydelle ja itseluottamukselle. Jos se lähtee rankaisemaan vallanvaihdoissa tukemiaan muslimiveljeskuntahallituksia, sen viime vuosien Lähi-itä-politiikka julistetaan alusta pitäen epäonnistuneeksi. Republikaanit siis saavat joka tapauksessa aseen Obamaa vastaan näistä tapahtumista.

En lähtenyt nyt analysoimaan tarkemmin islamistien herkkyyksiä Muhammad-asioissa, koska olen sitä tehnyt monissa aiemmissa kirjoituksissani. Mutta on selvää, että Muhammad on herkkä aihe, jonka rienaavasta ja jopa neutraalista käytöstä on helppoa lietsoa levottomuuksia uskonnollisten muslimien keskuudessa. Arvot ovat islamistien parissa kovin erilaiset verrattuna länsimaisiin yhteisöihin, joissa Jeesus-pilkka saattaisi herättää hillittyä närkästystä yleisönosastoilla. En myöskään arvioi tässä yhteydessä filmiä sanavapausnäkökulmasta. Sanon vain, että minun mielestäni sananvapaus arvona ylittää moninkertaisesti islamistin oikeuden loukkaantua.

Olen nähnyt elokuvasta vain tämän alla olevan trailerin. Siitä tunnistin useita tuttuja asioita Muhammadin elämäkerrasta. Ne ovat islamisteille tositapahtumia, eivätkä he edes yritä niitä kiistää. Mutta loukkaus on se, kun vääräuskoinen tekee filmin. Ja vielä huonon filmin, mikä näkyy jo trailerista. Ja lisäongelma on se, että sunnalaisen tradition mukaan Muhammadia ei saisi esitellä muuten kuin täydellisenä ihmisenä ja vain verbaalisesti. Mutta arvioi asia itse:

Vasta nimetyn Libyan suurlähettilään, Christopher Stevensin, oma esittelyvideo muuten löytyy täältä. Suosittelen katsomaan sen linkistä. Minun mielestäni Stevens vaikutti hyvältä diplomaatilta. R.I.P.

PS. Unohtui vielä kertoa yksi tosiasia Benghazin konsulaatia vastaan tehdystä iskusta. Se ei ollut mikään massatapahtuma, vaan 911-päivän kunniaksi noin 20 hyvin aseistautuneen salafistitaistelijan toteuttama suunniteltu isku, jonka alta pakenivat Libyan hallituksen asettamat turvamiehet. Mutta massatapahtumia ja suurlähettiläs Stevensin surmaa juhlivia tilaisuuksia nähdään arabimediassa lähipäivinä paljon.

Yhdysvaltain kaksi huonointa presidenttiä?

Jimmy Carter - Yhdysvaltain huonoin presidentti?

Ketkä ovat Yhdysvaltain kaksi epäonnistuneinta presidenttiä? Tämä kysymys on aina presidentinvaalien lähestyessä esillä mediassa ja nykyisin blogistanissa myös. Taidanpa minäkin heittää arvaukseni tästä asiasta ilmaan blogissa harrastamastani Lähi-idän näkökulmasta.

Aika yleisesti koko Yhdysvaltain yli 200-vuotisen historian kehnoimpana presidenttinä pidetään vuosina 1977 - 1981 hallinnutta Jimmy Carteria. Lähi-idän osalta Carterilla on yksi kirkas ansio ja yksi todella synkkä tappio. Ensimmäinen on tietysti Egyptin ja Israelin rauhansopimuksen välittäminen Camp Davidissa vuonna 1978. Ja se toinenkin sattui seuraavalle vuodelle, kun Yhdysvallat menetti merkittävän liittolaisensa, Iranin, ajatollah Khomeinin shiia-islamilaiselle vallankumoukselle, ja Yhdysvaltoja nöyryytettiin mm. Yhdysvaltain Teheranin lähetystön panttivakikriisillä lähes puolentoista vuoden ajan.

Iranin islamilainen vallankumous oli se iso asia, joka innoitti esimerkkinsä voimin islamisteja kaikkialla, myös kilpailevassa sunnien maailmassa, nousemaan läntistä maailmaa vastaan. Al Qaidan kaltaisten terrorijärjestöjenkin alku liittyy juuri noihin tapahtumiin. Carterin vahtivuoron aikana tuo asia siis pääsi tapahtumaan.

Barack Obama - vielä huonompi presidentti?

Nyt vallassa oleva presidentti Obama lienee ylittänyt Carterinkin saavutukset ainakin Lähi-idän osalta. Hänellä nimittäin ei ole ainuttakaan kirkasta ansiota alueelta. Obaman presidenttiyden alkuvaiheen paljon mainostetut yritykset aikaansaada rauhaa Israelin ja palestiinalaisten välille epäonnistuivat surkeasti siitä huolimatta, että Obama sai ennakkoon Nobelin rauhanpalkinnon osin juuri noista yrityksistä. Mutta Obaman menetykset ovat moninkertaisia verrattuna Carteriin. Obama nimittäin on menettänyt Muslimiveljeskunnan Kevään mukana lähes koko arabimaailman, jonka Ronald Reagan onnistui Carterin jälkeen pääosin vakiinnuttamaan Yhdysvaltain ystäviksi.

Egyptin, Tunisian ja Libyan vallankumoukset ovat tuoneet Muslimiveljeskunnan paikalliset haarat valtaan kaikkialla. Ja sama trendi on menossa myös Marokon ja Jordanian vaaleissa. Ihmettelisin, jos Syyrian sisällissodasta lopulta muutaman vuoden kuluttua nousisi voittajana joku muu taho kuin Syyrian Muslimiveljeskunta. Nämä kaikki ovat Muslimiveljeskunnan alkuperäisen ideologian mukaan vihamielisiä länsimaiselle elämänmenolle ja politiikalle.

Obamalle lisärasitusta aiheuttaa hänen hallintonsa haluttomuus yhdistää islamperäistä terrorismia itse islamilaiseen ideologiaan myöskään ehkäistyjen, torjuttujen ja selvitettyjen terrori-iskujen osalta. Kyse on siis ilmiöstä, jossa ei haluta tunnustaa tosiasioita.

Obaman hallinto sai säkillisen egyptiläistä hiekkaa silmilleen viime viikolla. Yhdysvallat olisi halunnut tutkia (YK:n päätöslauselmien mukaisesti) Iranista Syyriaan matkalla olleen rahtialuksen, jonka lastin epäiltiin sisältäneen aseita Syyrian nykyiselle hallinnolle. Egyptin Muslimiveljeskunnan johtoon kuulunut presidentti Mursi kielsi tutkinnan. Kaiken huipuksi Mursi matkusti samalla viikolla vieraaksi Teheraniin, jossa järjestettiin kansainvälinen kokous. Antaako tapahtuma esimerkin monelle muullekin arabijohtajalle siitä, että Yhdysvalloissa on heikko johtaja, jonka silmille voi heittää hiekkaa?

Eniten Obaman Lähi-idän politiikka on tietysti aiheuttanut huolta Arabian niemimaan maissa ja Israelissa, joissa on oltu kasvavasti huolissaan Iranin ydinaseohjelman heikoista pysäytysyrityksistä. Obaman kykyyn ja haluun tältä osin on kasvava epäluottamus. Jotenkin onkin viime aikoina ollut niin, että demokraattipresidenttien aikana maailmaan syntyy uusia ydinasevaltioita. Niinhän kävi Clintoninkin viimeisinä vuosina, jolloin Pakistan ja Intia liittyivät ydinaseklubiin vuonna 1998.

Obaman Lähi-itä-politiikan arvostelu on osin ennenaikaista. Mutta lähes koko arabimaailman menetys Yhdysvaltain ystäväpiiristä olisi tietysti katastrofaalista. Jos olisin sitä epäilevä Lähi-itää seuraava amerikkalainen ja parin kuukauden kuluttua pidettävien vaalien rekisteröitynyt äänestäjä, saattaisin pitää Obamaa vielä Carteriakin huonompana presidenttinä. Obamalla siis on tästä näkökulmasta mahdollisuus laskeutua Yhdysvaltain huonoimmaksi presidentiksi. Tämä asia voi ratkaista Obaman uudelleenvalinnan, kuten Iranin panttivankidraama pilasi aikanaan Carterin uudelleenvalinnan mahdollisuuden. Mutta vasta historiantutkijat parinkymmenen vuoden kuluttua voivat kertoa alustavan tuomion Obaman kaudelle.

Mutta olisiko Sinulla ehdotuksia Carteria ja Obamaa huonommiksi presidenteiksi?

Lyhyt pilakuvajuttu Egyptistä

Joissakin maailman osissa pilakuvat ovat herkkiä asioita. Olen näistä kirjoittanut silloin tällöin mm. täällä ja täällä. Egypti on yksi näistä herkistä maista, kuten seuraava lyhyt juttu kertoo.

Egyptin Assiutista (أسيوط) kotoisin oleva 16-vuotias Gamal Abdu Massoud postitti viime joulukuussa Facebook-sivullaan oheisen pilakuvan. Huhtikuussa Assiutin nuorisotuomioistuin tuomitsi Gamalin postituksesta kolmen vuoden vankeuteen, ja nyt vetoomustuomioistuin on vahvistanut tuomion.

Tuomio perustuu Egyptin rikoslain kohtaan 98(f), jonka mukaan

Vähintään kuusi kuukautta ja enintään viisi vuotta vankeutta määrättäköön .... henkilölle, joka käyttää uskontoa levittää uskontoa puhuen, kirjallisesti tai millään muullakaan tavalla aiheuttaakseen levottomuuksia, tehdäkseen taivaallisen uskonnon naurunalaiseksi tai loukatakseen sitä tai sen seuraajia tai vahingoittaakseen kansallista yhtenäisyyttä.

Gamalin piirros kyllä aiheutti levottomuuksia, sillä siitä raivostunut muslimijoukko hyökkäsi kostoksi  polttamaan taloja pääosin kristittyjen asuttamassa Manqabadin kylään Assiutin lähellä. Gamalhan kuuluu Egyptin kristityihin, joita on noin kymmenesosa kansasta.

Joten varokaapas, lapsukaiset, levittämästä tätä pilakuvaa Suomessakaan, kun sen loukkaavuudesta on jo näyttö egyptiläisistä tuomioistuimista. Meillä on osin vastaava laki voimassa.

Lähteenä oleva Egypt Independentin juttu löytyy täältä.

Faaraon tilalle Egypti saa kalifin

Khairat el-Shater

Egyptissä aiotaan pitää presidentinvaalit 23.-24.5. Jos kukaan ehdokkaista ei saa tuolloin äänten enemmistöä, pidetään kahden eniten ääniä saaneen kesken vaalien toinen kierros 16.-17.6. Egyptin alkuvuoden poliittinen aikataulu sisältää vielä myös uuden perustuslain luonnoksen valmiiksi saamisen ja virallisen siirtymisen siviilihallintoon kesäkuun loppuun mennessä.

Itse presidentinvaaliin ei liity paljoa jännitystä. Egyptin seuraava presidentti on melkoisen varmasti Khairat el-Shater, josta vuodenvaihteen tienoilla parlamenttivaalit selvästi voittanut Muslimiveljeskunta ja nykyisin hallitseva sotilasneuvosto (SCAF) vaikuttavat päässeen sopuun. Tätä vaikutelmaa vahvistaa se, että SCAF armahti aiemmin kaksi (poliittista) tuomiota saaneen el-Shaterin, mikä ansiosta hän on nyt vaalikelpoinen. El-Shater on Egyptin Muslimiveljeskunnan kakkosmies ja upporikas. Hänen väitetään rahoittaneen merkittävästi järjestönsä toimintaa.

El-Shaterin ilmaantuminen Muslimiveljeskunnan ehdokkaaksi oli osin erikoisten tapahtumaketjujen tulos. Alun perin - ennen parlamenttivaaleja - Muslimiveljeskunta ilmoitti, ettei se aseta omaa ehdokastaan presidentinvaaleihin. Tällä veljeskunta halusi viestittää, että se ei havittele kuin osaa vallasta. Mieli kuitenkin muuttui parlamenttivaalien vahvan menestyksen ja ja ilmaantuneiden ehdokkaiden vuoksi. Näistä kukaan ei sopinut enemmistöä Egyptin parlamentissa pitävälle veljeskunnalle. Toiselle kierrokselle - jos sellaista tarvitaan - el-Shater saa vastaansa todennäköisesti jommankumman häntä karismaattisemmista ja maan nopeampaa islamilaistamista tarjoavista puhujista, joko Muslimiveljeskunnasta viime vuonna potkut saaneen Abdel Fotouhin tai saudiarabialaista islamismia kannattavan salafistisaarnaajan, Hazem Abu Ismailin. Jälkimmäisen SCAF tosin taitaa raivata el-Shaterin tieltä epäämällä hänen vaalikelpoisuutensa (ehkä syystäkin).

Maailmalla paljon tunnetummat ja suositummat sekulaarit ehdokkaat, mm. Arabiliiton entinen pääsihteeri Amr Moussa ja Egyptin entinen tiedustelupäällikkö Omar Suleiman, joutuvat tyytymään niihin muutamiin prosentteihin, jotka tulivat vallankumouksen aloittaneiden keskiluokan nuorten äänisaaliiksi parlamenttivaaleissa. Tosin tämä Mubarakin vastainen nuoriso ei itse tule äänestämään Mubarakin luottomiehiä.

Sotilasneuvosto todennäköisesti tuli siihen tulokseen, että kansa tulee joka tapauksessa valitsemaan presidentiksi islamistin. Niinpä se päätti tehdä Muslimiveljeskunnan kanssa sopimuksen vähemmän radikaalin ehdokkaan puolesta. Ja niinpä Muslimiveljeskunta melkoisesen sisäisen riitelyn jälkeen päätti pyörtää päätöksensä, ja asetti el-Shaterin ehdokkaaksi.

Todennäköisesti SCAFin ja veljeskunnan kesken on sovittu samalla monesta muustakin asiasta. Asevoimille tärkeintä on säilyttää merkittävä osuutensa päätösvallasta Egyptin teollisuudessa ja myös saada merkittävä asema uuden perustuslain mukaisessa vallanjaossa. Kun mahdollisuudet näihin näyttivät heikenneen oleellisesti parlamenttivaalien jälkeen ja perustuslakia laativan neuvoston saatua Muslimiveljeskunta-enemmistön, SCAF lienee mukautunut tilanteeseen ja neuvotellut siedettävän vallanjakosopimuksen ennen uuden perustuslain valmistumista.

Samalla se on työntämässä valtaa ja vastuuta selkeästi entiselle päävastustajalleen, sillä Egyptillä on edessään poikkeuksellisia sisä- ja ulkopoliittisia haasteita. Muslimiveljeskunta ei taida vielä tajuta, millaisten ongelmien edessä se on kesäkuun jälkeen, kun sillä on presidenttiys, hallitusvalta ja parlamentin enemmistö. Nuo kaikki joutunevat vielä loppuvuonna ja varsinkin ensi vuonna anomaan aika monipuolisesti apua asevoimilta, jolla on ainoana instituutiona sitä antaa, ja joka voi aina tapauskohtaisesti kertoa avun ehdoista. Tämä jää Egyptin uudessa poliittisessa järjestyksessä maan vahvimman islamistivastaisen voiman, armeijan, vahvimmaksi keinoksi säilyttää vahva ja mahdollisimman riippumaton asema sekä viivyttää islamismikehitystä.

Toiveet siitä, että Egypti muuttuisi viimeksi Mubarak keulakuvanaan hallinneen eliittidiktatuurin jälkeen liberaaliksi demokratiaksi, voidaan unohtaa. Mutta tämän blogin lukijalle siinä ei tietysti ole mitään uutta. Sotilasneuvoston ja Muslimiveljeskunnan sopimus el-Shaterin ehdokkuudesta viittaa siihen, että veljeskunnan hallitsemaan Egyptiin jää sentään yksi voima, joka pehmentää ja hidastaa muutoksia. Erityisen tärkeää tämä lienee Egyptin ja Israelin väliselle kylmälle rauhalle.

Lue lisää Muslimiveljeskunnasta täältä ja arabikeväästä täältä.

Lopuksi pieni varoitus vedonlyöjille. En menisi vielä lyömään omilla rahoillani vetoa Shaterin voitosta. Tosiasia on se, että lopulliset presidenttiehdokkaat eivät ole vielä tiedossa. Egyptin nykyisessä myllerryksessä on mahdollista, että erilaisten juonittelujen seurauksena ehdokasasettelu menee vielä kokonaan uusiksi. Mutta kalifia sinne joka tapauksessa haetaan enemmistön voimin.

Päivitys 17.4.2012: Nyt on pakko myöntää, että ennustus meni pahasti pieleen. Egyptin vaalikomissio pani ehdokasasettelun uusiksi estämällä mm. el-Shaterin, Suleimanin ja Ismailin ehdokkuudet. Ainoa asia, mikä onnetonta ennustajaa lohduttaa, on se, että pieleen menivät kaikkien muidenkin otaksumat. Egypti ja Lähi-itä yleensäkin on vaikeasti ennustettava alue. Palaan asiaan uudelleen 26.4. jälkeen, kun lopullinen ehdokasasettelu (nykytiedon mukaan) on selvillä.

Gazan suunnan kovapanosammunta paljastaa uusia asioita

9.3. surmattu PRC:n pääsihteeri,
Zuhir Musa Ahmed al-Qaisi ennen.

Gazan palestiinalaisilla terroristeilla ja Israelilla on taas ollut erimielisyyksiä viime päivinä. Niiden seurauksena Gazasta on ammuttu pitkälle toistasataa rakettia ja kymmeniä kranaatinheittimen ammuksia Israeliin, jonka asevoimat on vastavuoroisesti ampunut ohjuksilla terroristikohteita. Toistaiseksi tulos tästä epäsymmetrisestä riitelystä on tavanomainen - yli kaksikymmentä kuollutta palestiinalaisterroristia ja useita kymmeniä haavoittuneita, joiden joukossa on valitettavasti myös siviilejä, ja yksi vakavasti haavoittunut israelilaissiviili sekä kymmenkunta lievästi loukkaantunutta. Epäilemättä molemmilla puolilla on monituhatkertaisesti järkyttyneitä ihmisiä, joiden normaali elämä on vakavasti häiriintynyt ammuskelusta.

Israel ja Gazan militantit ottavat yhteen vastaavalla tavalla useita kertoja vuodessa. Oikeastaan näin tapahtuu joka kuukausi, mutta mitattuna isompia ammuskelujaksoja Gazasta lähteneinä ammuksina edelliset kerrat olivat viime vuoden loka-, elo- ja huhtikuussa. Kaikkina em. kuukausina Gazasta on ammuttu yli 40 kranaattia lähellä sijaitseviin Israelin asutuskeskuksiin. Joka kerta tulitauko on saatu aikaan melko nopeasti, eikä ammuskelu ole yltynyt vuoden 2008 syksyn kaltaiseksi jatkuvaksi toiminnaksi, joka sai Israelin laukaisemaan joulukuun 2008 lopussa viimeisimmän ison ja kaikki puolustushaarat käsittävän siivousoperaationsa Gazassa.

Nytkin ammuskelu todennäköisesti vähenee muutaman seuraavan päivän tai viimeistään parin seuraavan viikon aikana. Mutta tässä laukaustenvaihdossa on muutamia uusia tekijöitä, joiden vuoksi päätin kirjoittaa tämän jutun. Aloitetaanpa näiden asioiden purkaminen helpoimmasta päästä.

PRC:n entinen pääsihteeri jossain romun keskellä
Israelin ilmaiskun jälkeen.

Tällä kertaa Gazaa hallitseva Hamas ei ole osallistunut ammuskeluun, vaikka tämänkertaista palestiinalaisosapuolta pidetäänkin Hamasin "alihankkijana". Se on pikemminkin pyrkinyt ammuskelun nopeaan lopettamiseen. Tämä johtuu Hamasin monista ongelmista, mistä syystä se ei halunnut sotilaallista eskalaatiota juuri nyt. Hamas on joutunut suunnittelemaan ylimmän johtonsa toimintaedellytykset uudelleen Syyrian sisällissodan vuoksi. Järjestö ei halunnut lähteä tukemaan sille pitkään suojaa tarjonnutta Syyrian johtoa, mistä syystä se on joutunut lähestymään Egyptiä ja Qataria. Samalla järjestön side Iranin suuntaan on löystynyt. Egypti puolestaan ei halua edelleen kesken olevan vallanvaihdoksen osittaisessa sekasorrossa minkäänlaisia levottomuuksia Gazan tai Israelin suunnassa.

Valitettavasti Egyptin turvallisuusviranomaisten kyky valvoa rikollista toimintaa mm. Siinailla on sitten Mubarakin aikojen heikentynyt melko paljon. Tästähän tämänkertainenkin eskalaatio sai alkunsa, kun Israelin puolustusvoimat (IDF) täsmätappoi PRC-nimisen järjestön (= Kansan Vastarintakomitea) johtajan vastauksena muutamaan aiemmin Gazasta ammuttuun rakettiin. On muistettava, että juuri PRC toteutti viime elokuussa Egyptin alueelta terrori-iskun Israelin puolelle, jossa sai surmansa kahdeksan israelilaista ja 30 haavoittui. Isku, jossa terroristit käyttivät Egyptin armeija univormuja, johti myös useiden egyptiläissotilaiden kuolemaan IDF:n vastaiskussa. Israel on väittänyt PRC:n valmistelleen uutta vastaavaa iskua niinikään Egyptistä.

Vaikka osa Gazasta ammutuista raketeista on aiheuttanut vahinkoja Gazan läheisissä isohkoissa israelilaiskaupungeissa, merkittävää on ollut torjuttujen rakettien melko suuri määrä. Israelilla on Gazan tuntumassa kolme Iron Dome -yksikköä, joiden tehtävänä on tuhota lähestyvät raketit jo ilmassa. Näiden yksiköiden tutkat havaitsevat laukaistut raketit, joiden uhkaavuus arvioidaan nopeasti lentoradan perusteella. Kallis torjuntaohjus laukaistaan vain asutulle alueelle lentäväksi laskettua rakettia vastaan. Vaikuttaa siltä, että Iron Dome -järjestelmän torjuntakyky on jopa 80 prosenttia noista vaarallisiksi arvioiduista raketeista. Tulos on ainutlaatuisen hyvä.

Iron Dome -ohjus lähtee torjuntaan.

Rakettien torjunnan erittäin hyvä menestysprosentti on puolestaan jättänyt Israelin johdolle aiempaa enemmän harkinnanvaraa. Kun tulituksesta aiheutuneet vahingot ovat jääneet melko vähäisiksi, ei maan johtoon ole ainakaan vielä kohdistunut paineita järeämpien toimien käyttämiseksi. Tätä tarvetta on tietysti vähentänyt myös se, että Hamas ei ole osallistunut iskuihin. Ja siksi IDF:kin on iskenyt pelkästään PRC- ja PIJ-järjestöjä vastaan (jälkimmäinen on Iranin vallankumouskaartin rahoittama Palestiinan Islamilainen Jihad). Jos Israelin Iron Dome -ohjukset eivät lopu kesken, joutuvat kaikki Gazan raketinampujat miettimään todella vakavasti rakettiensa tehokkuutta ja tarkoituksenmukaisuutta. Terroristikin tajuaa, että jos raketteja ampumalla saa vain kovan selkäsaunan, toimintaa ei kannata jatkaa. Onko israelilaisten kehittämä Iron Dome -järjestelmä siis muuttamassa pitkälti raketteihin viime vuosina perustuneen terrorismin luonnetta?

Iron Dome ei kykene torjumaan kaikkia raketteja.

Tosiasia kuitenkin on se, että raketinkantaman sisällä Gazasta asuvien israelilaisten elämä on pahasti häiriintynyt. Koulut on suljettu ja ihmiset pitävät ulkona liikkuessaan silmällä tietä lähimpään pommisuojaan. Nämä ongelmat kohtaavat juuri nyt ainakin miljoonaa israelilaista. Gazalaisilla on tietysti samanlaisia murheita. Mutta israelilaisille nämä asiat ovat muistutus siitä, että todellinen uhka ei tule Gazasta, vaan Hizbollahin hallitsemasta Etelä-Libanonista, jossa on moninkertainen määrä tuhovoimaisempia ja pidemmälle kantavia raketteja, joille Iron Dome -yksiköt eivät ehkä voi paljoa. Ja vielä isompia Israeliin kantavia ohjuksia on sekä Iranilla että Syyrialla. Näitä vastaan Israelilla on Arrow-torjuntajärjestelmä, mutta sitä ei ole koskaan testattu kansainvälisen kovapanosammunnan aikana. Joka tapauksessa pari miljoonaa pohjoisisraelilaista muistavat hyvin Toisen Libanonin kesäsodan heinä-elokuussa 2006, jolloin iso osa elämästä vietettiin pommisuojissa.

Aion piakkoin kirjoittaa enemmän Iranin Israelille ja muullekin Lähi-idälle aiheuttamasta huolesta. Mutta jo nyt ennakkona yksi asia tuosta osasta Lähi-idän monimutkaista kriisiä. Israel ei lähde pommittamaan Irania ennenkuin se on lamauttanut Hizbollahin alueensa pohjoispuolella ja ehkä selvästi sitä sotilaallisesti heikomman Hamasinkin eteläpuolellaan. Siis huoli pois hetkeksi, sillä ennen näitä operaatioita ainakaan Israelin toimesta ei aloiteta uusia isompia sotia. Mutta jos olisin Hizbollahin jäsen tai muuten vain Etelä-Libanonissa, odottaisin tämän vuoden kevätsateiden loppumista ja hyvän lentosään saapumista kesäajaksi hyvin levottomana.

Israel, palestiinalaiset ja "arabikevät"

Lähi-idän ongelmien julkisuutta on lähes koko Toisen Maailmansodan jälkeisen ajan hallinnut Israelin ja arabien välinen konflikti.  Olemme lukeneet loputtomasti todisteluja, joiden mukaan Lähi-itä rauhoittuisi, jos Israel, palestiinalaiset ja näitä ympäröivät arabikansat pääsisivät sovintoon. Viime aikojen uutisaineisto Lähi-idästä on kuitenkin  lähes unohtanut tämän kaikkien konfliktien äidin. Miksi on näin? Olisiko jo aika keskittyä alueen todellisiin ongelmiin?

Niin sanottu arabikevät on herättänyt muun maailman siihen tosiasiaan, että Pohjois-Afrikan ja Arabian niemimaan maissa kaikki asiat eivät ole hyvin. Miten paljon Israel tai palestiinalaiset ovat mahtaneet vaikuttaa Egyptin, Tunisian, Libyan, Bahrainin, Saudi-Arabian, Sudanin, Libanonin tai Syyrian ongelmiin? Väitän, että kummallakaan taholla ei ole ollut juuri mitään vaikutusta näitä kaikkia maita piinaaviin väestöräjähdyksiin, väestön huolto-ongelmiin, vapauksien puutteeseen, ihmisoikeusrikkomuksiin, alikehittyneisyyteen ja alemmuuden tunteeseen verrattuna länsimaiseen sivilisaatioon.

Israelilla tai palestiinalaisilla ei ole ollut mitään vaikutusta Lähi-idän viimeaikaisiin isoihin sotiin - ei niiden syntyyn eikä niiden lopputulokseen. Iran ja Irak kävivät 1980-luvulla yhden maailman verisimmistä sodista miljoonauhreineen. Tuo sota johtui jo yli tuhat vuotta kestäneestä sunni- ja shiiamuslimien kiistasta, joka puhkesi akuutiksi konfliktiksi Iranin shiiaislamilaisen vallankumouksen ja Saddam Husseinin sunnityrannian yhteentörmäyksestä. Geopoliittisesti tätä jännitettä voisi väittää vieläkin vanhemmaksi Persian ja Mesopotamian väliseksi ikuiseksi kriisiksi. Irakin myöhemmät sodat 1990-luvun alussa ja 2003 alkaen ovat olleet osin tämän sodan jatkumoa ja osin ikuista arabiheimojen välistä valtataistelua, johon kyllä muukin maailma on välillä osallistunut turhan lujasti. Israel tai palestiinalaiset eivät ole voittaneet mitään Yhdysvaltain käymissä Lähi-idän sodissa eikä ns. arabikevään vallankumouksissa. Mutta mikä ylipäänsä oli Israelin tai palestiinalaisten osuus näissä konflikteissa? Jokseenkin puhdas nolla!

Israelin ja arabien välisissä konflikteissa viimeisen 90 vuoden aikana surmansa saaneiden ihmisten lukumäärä arvioidaan vielä viisinumeroiseksi - siis alle 100 000. Tämä on alle kymmenesosa Irakin ja Iranin välisen sodan aikana surmatuista ja murto-osia muista arabien keskinäisistä ja naapuriensa kanssa käymien sotien aikana surmatuista monista miljoonista ihmisistä viimeisten 50 vuoden aikana.

Israelilla ja palestiinalaisilla on hyvin vähän osuutta siihen, että egyptiläiset ovat sallineet diktaattorien Nasser, Sadat ja Mubarak hallita maata väestönsä etujen vastaisesti. Kumpaakaan tahoa tuskin voidaan syyttää siitä, että maan talous on syöksykierteessä ja nälkä kolkuttaa muutaman askeleen päässä oven takana. Myöskään Libyan diktatuurista ja sen jälkeisestä heimoerimielisyyksien kaaoksesta tuskin voidaan vyöryttää syytä Välimeren itäiselle rannalle. Syyrian, Tunisian tai Jemenin kansannousut eivät alkaneet palestiinalaisten asiasta kuten eivät muutkaan arabikansojen ongelmat.

Lähi-idän syvin poliittinen juopa vallitsee edelleen shiialaisen Iranin ja sunnalaisen arabimaailman välillä. Jälkimmäisen lipunkantajana on juuri nyt öljyrikas Saudi-Arabia. Vaikka saudit toivoittaisivat mielellään juutalaiset alimpaan helvettiin mahdollisimman pian, he toivovat näiden ensin iskevän Iranin vallankumouksellisiin shiioihin. Ja Iranin shiiat puolestaan aina muistuttavat sunniarabijohtajien kyvyttömyydestä pyyhkäistä juutalaiset pois Lähi-idän kartalta vihjaillen propagandistisesti itse aikovansa toteuttaa tämän asian.

Kuohuvassa, alikehittyneessä ja ihmisoikeuksia sortavassa arabimaailmassa asuu noin 280 miljoonaa ihmistä. Miten Israelin viisi miljoonaa juutalaista tai noin saman kokoinen palestiinalaispopulaatio, jotka asuvat kaksi kertaa Uudenmaan kokoisella alueella keskellä Länsi-Euroopan kokoista arabimaailmaa, voivat vaikuttaa syvällisesti monikymmenkertaisen ympäröivän väestön ongelmiin? Vastaus tähän löytyy meistä lännessä.

Me olemme nostaneet Israelin synnyn muodostaman pikkuasian Lähi-idän kaikkien konfliktien äidiksi ymmärtämättä asioiden suhteita ja mittoja. Verrattuna vuoden 1949 palestiinalaispakolaisuuteen oma ongelmamme karjalaisten evakkojen osalta vain viisi vuotta aiemmin oli samaa suuruusluokkaa. Se oli hoidettu pääosin kuntoon - siis Karjalan pakolaiset asutettu ja heidän elämänsä turvattu - alle kymmenessä vuodessa. Hyvä rauhakin on kyetty ylläpitämään sekä Neuvostoliiton että Venäjän kanssa. Miksi arabimaailma ei ole kyennyt aikaansaamaan rauhaa sisällään tai naapureidensa kanssa? Miksi maailman sorretuimmat arabit ovat edelleen arabimaissa asuvat palestiinalaiset?

Se vähäinen vapaus ja moderni sivistys, jonka alle sata vuotta aluetta hallinneet länsimaat jättivät edellisellä vuosisadalla Lähi-itään, on nyt hukkumassa vanhakantaista islamia kannattavien poliittisten liikkeiden voittoon kaikkialla arabimaailmassa. Miten tästä voi syyttää Israelia tai edes islamismiin kallellaan olevia palestiinalaisia?

Miten yleensäkään voi väittää Israelin olevan kaikkien ongelmien alkusyy, sillä maa on ylivoimaisesti monikulttuurillisin, demokraattisin, lainmukaisin, kehittynein ja kansalaisoikeuksiltaan vapain verrattuna mihin tahansa lähialueen maahan. Israel muuten on ainoa maa lähiympäristössään, missä ajatustensa vapaa ilmaisu, homoseksuaalisuus tai uskonnosta luopuminen eivät ole rikoksia. Useissa muslimienemmistöisissä  maissa nämä ovat vankeuteen johtavia tai jopa kuolemantuomion arvoisia asioita. Lähi-idän vapaimmat arabit muuten ovat Israelin kansalaisia!

Arabimaailmassa ja muuallakin islamilaisessa maailmassa taitaa olla useita muita syitä ajankohtaisiin ongelmiin. Israelia tai palestiinalaisia syyttämällä nämä ongelmat eivät ratkea, vaikka arabien sisäisessä retoriikassa aihe on ja pysyy suosittuna. Mutta Israelia syyttämällä arabijohtaja pääsee yleensä selittämästä oman kansansa paljon suurempia ongelmia. Näin on mm. Erkki Tuomiojan johtamassa ulkoministeriössä tai rauhanneuvottelija Martti Ahtisaaren tajunnassa. Tällä selitysmahdollisuuden ymmärtämisellä on vain ylläpidetty konfliktia.


Olisiko aika vaihtaa Israelin ja palestiinalaisten konfliktin ensisijaisuutta väittäneet analyytikot, poliitikot ja toimittajat uusiin ihmisiin, jotka katsovat Lähi-idän todellisuutta ilman punaisia laseja? Israel ei ole ongelma, sillä se on sekä monikulttuurisuudestaan huolimatta Lähi-idän ainoa demokratia ja oikeusvaltio, vaikka monikulttuurisuus - mm. moninainen juutalaisuus ja islamilainen terrorismi - vaikeuttavat merkittävästi oikeusvaltioperiaatteiden ylläpitämistä. Jopa keskenään riitelevien palestiinalaisten nykyinen elo vaikuttaa harmooniselta verrattuna moniin arabinaapureihin. Ja menkääpä kysymään rehelliseltä ihmiseltä Kairossa, Bagdadissa, Tripolissa, Sanaassa, Damaskoksessa Beirutissa tai Jerusalemissa viittä suurinta todellista ongelmaa Lähi-idässä. Niiden joukosta et löydä sanoja "palestiina" tai "Israel".  Nuo sanat nousevat esiin vain ko. konfliktista elantonsa saavien propagandistien ja reaalimaailmasta irtautuneiden haihattelijoiden puheissa.  Arabikeväästä alkanut islamilainen talvi on paljastanut Lähi-idän todelliset ongelmat. Ja ne kyllä ovat täysin arabien omaan kulttuurin tuotteita.

Egyptin islamistinen sukellus alkaa

Muhammad Badi

Egyptissä on saatu lähes loppuun parlamentin alahuoneen vaalit. Vaikka lopulliset tulokset vielä uupuvat, voidaan lopputulos summata yksinkertaisesti seuraavalla tavalla:

• Islamistinen Muslimiveljeskunta tai sen muodostama Vapaus- ja oikeuspuolue, voitti noin 45 prosenttia parlamenttipaikoista nousten suurimmaksi ryhmäksi.
• Toiseksi suurin ryhmä on Muslimiveljeskuntaakin äärimielisempi salafistinen al-Nour -puolue, jonka osuus parlamenttipaikoista on noin 25 prosenttia.
• Kahdella suurimmalla ei-islamistisella puolueella on hallussaan alle 20 prosenttia paikoista.
• Naisten osuus kansanedustajista jää alle kahteen prosenttiin. Se olisi vieläkin pienempi äänien perusteella, mutta vaalilaki edellyttää jokaiselta isommalta puolueelta vähintään yhden naisedustajan valintaa.

Islamistit siis voittivat vaalit paljon selvemmin kuin ennen vaaleja uskoin. 70 prosentin osuus lainsäätäjistä on huikea enemmistö. Pieleen menneen ennustuksen jälkeen vähän lohduttaa se, että minä sentään ennustin islamistien voittoa, kun lähes koko länsimainen media vähätteli veljeskunnan ja salafistien mahdollisuuksia odotellen vallankumouksen aloittaneiden Kairon ylemmän keskiluokan nuorison johdattavan Egyptin kohti demokratiaa. Pahasti pieleen menivät länsimaisen median ennusteet. Vallankumouksen aloittaneet nuoret kairolaiset taisivat saada kymmenkunta kansanedustajaa - siis noin kaksi prosenttia.

On siis aika kuunnella, mitä vaalivoittajalla, Muslimiveljeskunnan johtajalla, on sanottavana Egyptin tulevaisuudesta. Seuraavassa ote tohtori Muhammad Badin lausunnosta 29.12.2011:

"Veljeskunta on pääsemässä lähemmäksi suurimpia tavoitteita, jotka sen johtaja, imaami Hassan al-Banna, aikanaan ajatteli. Nämä tavoitteet saavutetaan muodostamalla oikeudenmukainen ja reilu hallinto kaikkine instituutioineen ja järjestöineen. Niihin kuuluu myös oikein (islamilaisittain) johdettu hallitus, josta kehittyy kalifaatti ja lopulta maailmanhallitus."

Olen kirjoittanut Muslimiveljeskunnan tavoitteista mm. täällä. Ne ovat selvät ja helposti ymmärrettävät. Suosittelen lukemaan em. linkistä. Vihollinen on länsimainen korruptoitunut ja moraaliton yhteiskunta, jossa ihmiset eivät tunnusta Allahin kaikkivaltiutta ja mm. harrastavat seksiä moraalittomasti jopa sallien homoseksualismin. Siis mm. me kuulumme tuohon kategoriaan, vaikka suurin läntinen demokratia onkin aina päävihollinen.

Onneksemme asiat eivät Egyptissäkään kehity aivan yksinkertaisesti. Muslimiveljeskunnalla on rajuja erimielisyyksiä salafistien kanssa, joten islamistien matemaattinen 70 prosentin enemmistöasema on vielä monen tuskan takana. Ongelmia tulee aiheuttamaan myös Egyptin hallitusvaltaa nyt ylläpitävä armeija, jonka ylin johto ei ole ollenkaan islamistinen. Kun vielä muistetaan, että armeija hallitsee ehkä puolta maan perusteollisuudesta ml. elintarviketeollisuus, sillä voi olla paljonkin sanottavaa vielä talouden syöksykierteessä olevan Egyptin nopeasti nälkiintyville köyhille. Vallansiirrosta ei siis tule helppoa. Sitä edelleen hämmentävät myöhemmin tänä vuonna järjestettävät presidentinvaalit ja parlamentin ylähuoneen valinta. Egypti siis ei vielä ole islamistien hallussa, vaikka vaalitulos on selvä. Todellinen vallan vaihtuminen siis voi kestää jopa muutamia vuosia.

Mutta perimmäinen viesti sinänsä demokraattisista Egyptin vaaleista on seuraava: Islamistit voittivat, ja Egypti on palaamassa henkisesti yhä tarkemman uskonnollisen ohjauksen ja koraanin tielle. Arabikevät on jo muuttunut Muslimiveljeskunnan kevääksi, kuten ennen vaaleja kirjoitin. Demokratia on sen seurauksena jäämässä kertakäyttöiseksi arabidemokratiaksi. Eivätkä vapaudet ja länsimaiset ihmisoikeudet voittaneet. Niiden vihollinen Allah voitti. Henkisesti Egypti aloitti sukelluksen kohti keskiaikaa.

On mielenkiintoista seurata, montako vuotta Suomen ulkopoliittisella johdolla menee ideologisen vihollisen havaitsemiseen Egyptin sisällä. Punavihreillä laseilla varustetulle ulkopolitiikalle siihen saattaa mennä tuskastuttavan kauan.

Huojennusta ja kauhua Pohjois-Afrikan vaalituloksista

Muslimiveljeskunnan tunnus ja motto

Ensimmäiset vapaat vaalit on nyt pidetty Tunisiassa (23.10.), Marokossa (25.11.) ja Egyptin suurimmissa kaupungeissa (28.-29.11.). Muu osa Egyptiä pääsee äänestämään vuorollaan seuraavan kuuden viikon aikana. Tulokset ovat osin toivoa antavia mutta toisaalta kauhistuttavia.

Sekä Tunisiassa että Marokossa islamilaiset puolueet - Muslimiveljeskunnan perilliset - nousivat suurimmiksi. Niinpä niiden piiristä ko. maiden lakien mukaan nimitetään pääministerit. Tunisiassa aiemmin laittomana pidetty Ennahda-liike, jota voisi kuvata Pohjois-Afrikan toiseksi maltillisimmaksi islamilaiseksi puolueeksi, sai 37 prosenttia äänistä ja 41 prosenttia parlamenttipaikoista. Se joutuu tukeutumaan kahteen seuraavaksi suurimpaan puolueeseen kyetäkseen enemmistöön parlamentissa. Marokossa voittajana oli aiemminkin sallittu Oikeus- ja kehityspuolue (JDP), joka onnistui yli kaksinkertaistamaan paikkansa parlamentissa 27 prosenttiin. Jdp todennäköisesti hakee enemmistöön tarvittavan tuet Koutla-koalitiosta, johon kuuluu myös aiemmin parlamentissa toimineita sekulaareja puolueita nationalisteista kommunisteihin.

Molemmissa maissa parlamentien enemmistöt jäivät kuitenkin sekularistien käsiin. Jää nähtäväksi, kuinka hyvin sekularistit kykenevät vastustamaan pääministeripuolueiden islamiin liittyviä aloitteita. Selvää kuitenkin on, että nyt nähtyjen vaalien perusteella sen paremmin Tunisia kuin Marokkokaan eivät lähiaikoina tee harppauksia islamilaiseen suuntaan. Mutta joka tapauksessa vaalit molemmissa maissa olivat merkittävä edistysaskel islamilaisille liikkeille.

Julkisuuteen tihkuneet tiedot Egyptin ensimmäisen vaalikierroksen tuloksista  sen sijaan kertovat islamistien suurvoitosta. Muslimiveljeskunnan perustama Vapaus- ja oikeus–puolue (FJP) sai nyt äänestäneissä suurkaupungeissa yli 40 prosenttia äänistä. Pienenä yllätyksenä voi pitää sitä, että vielä selvästi FJP:ä jyrkempää islamismia kannattava ja jopa salafistinen Nour-puolue on kerännyt yli 20 prosentin kannatuksen, jolla se nousee toiseksi suurimmaksi puolueeksi. Kun otetaan huomioon, että nyt äänestivät suurkaupungit, joiden asukkaat ovat liberaaleimpia, voidaan seuraavilla kierroksilla odottaa islamisteille vielä isompaa äänisaalista. Veikkaukseni on, että FJP ja Nour keräävät yhteensä 65-70 prosenttia äänistä, kun lopulliset tulokset ovat selvillä tammikuun puolivälissä.

Muslimiveljeskunta, joka ei osallistunut viikko sitten järjestettyihin isoihin mielenosoituksiin, on jo em. alustavien tulosten perusteella vaatimassa hallitsevaa sotilasneuvostoa nopeuttamaan vallanvaihtoa siviilihallintoon.  Vielä ennen vaalikierrosten aloittamista se kannatti sotilasneuvoston hidasta vallanvaihtoaikataulua ja vastusti Tahrir-aukion mielenosoittajien nopeutettua suunnitelmaa.

Tahrir-aukion tähänastiset mielenosoitukset ja Mubarakin kulissihallinnon romahduttamisen organisoineet opiskelijat ja ylemmän keskiluokan nuoriso ovat jäämässä marginaaliseksi voimaksi vaalien jälkeisessä Egyptissä, kuten mm. tässä syyskuisessa kirjoituksessani ennustin. Heitä odottaa kova islamilainen kurinpalautus varsinkin, jos oikeaoppisesta islamilaisuudesta kilpailevat FJP ja Nour kykenevät yhdessä muodostamaan hallituksen. Nourin hyvä menestys voi johtaa Muslimiveljeskunnassa tarpeeseen jyrkentää tähän asti melko varovaista ohjelmalinjaa Egyptin palauttamiseksi oikean islamin mukaiseen järjestykseen.

Vallankumousnuoriso ja myös sekulaarit puolueet tuhlasivat vaalien alla energiansa sotilasneuvoston vastustamiseen, kun islamistit keskittyivät menestykselliseen vaalityöhön. Todellisia vapauksia haluaville taitaa vaalien jälkeen paradoksaalisesti nousta lupaavimmaksi vaihtoehdoksi liittoutuminen sotilasneuvoston ja Mubarakin ajan hallintomiesten kanssa, sillä näillä kaikilla on yhteinen intressi hidastaa islamistien valtaannousua.

Yhdysvalloissa, Israelissa ja Saudi-Arabiassa vaalituloksia katsotaan varmasti osin helpottuneina mutta osin myös kauhulla. Israelille eniten merkitsevät tietysti Egyptin vaalitulokset, jotka ennakoivat sille vihamielisen hallituksen valtaannousua Kairossa. Myöskään Palestiinalaishallintoa johtavalle Fatahille tulokset eivät olleet mieluisia, sillä Hamasin emojärjestön menestys tulee tavalla tai toisella lisäämään jo rapautumassa ollutta Hamasin suosiota. Arabien ja Israelin rauhantoiveille tulos on kuin jääkylmä suihku.

Washingtonissa ja Riadissa islamistien ei uskottu saavan Egyptissä näin selkeää voittoa, joka lisää huolta ennen kaikkea Egyptin länsimyönteisen ulkopoliittisen linja jatkuvuudesta. Saudit joutunevat käyttämään melkoisia rahasummia Egyptin horjuvan talouden pystyssä pitämiseksi ehdolla, että linja ei muutu. Toisaalta Euroopassa ja Yhdysvalloissa voidaan huokaista helpotuksesta Tunisian ja Marokon osalta. Niiden välissä sijaitsevan läntisen arabimaailman suurimman maan, Algerian, poliittiset paineet varmasti vähenivät, ja alue pysynee poliittisesti ystävällisenä lännelle.

Eniten huolta Egyptin alustavista tuloksista tuntee kuitenkin maan 10-miljoonainen koptikristittyjen vähemmistö, jolla viimeaikaisten väkivallantekojen seurauksena ei ole harhaluuloja tulevaisuudestaan, kun kalifaatin perustuksia ryhdytään rakentamaan.

Yllä olevan osin inhorealistisen analyysin jälkeen on pakko nostaa esiin jotain myönteistäkin. Kolmessa itsenäisessä arabimaassa on nimittäin onnistuttu järjestämään ensimmäiset jokseenkin rehelliset vaalit.  Vaikka vapaat vaalit eivät ole vielä mikään tae demokratian vakiintumisesta, ne ovat kuitenkin sen välttämätön ensiaskel. Toistaiseksi emme valitettavasti ole nähneet sellaista toista askelta, jossa islamilainen liike olisi antanut kansalle vapaan mahdollisuuden äänestää se myös pois vallasta. Sitä arabidemokratian muutosta jännityksellä odottaen. 


Ps. Lue kuvasta huolellisesti Muslimiveljeskunnan motto. Se tulee olemaan jossain muodossa uusien arabihallitusten ohjelmassa. Kuinka paljon meillä on yhteisiä arvoja tuon moton kanssa?

Muslimiveljeskunnan kevät

Arabikevään viimeiset sirkutukset

Saudijournalisti, Mshari al-Zaydi, joka on myös maailman vapaimman arabien toimittaman lehden, Asharq al-Awsatin mielipideosion päätoimittaja, kirjoitti 5.11.2011 käsityksensä arabien vapautumisesta tai arabikeväästä seuraavasti:

Todellakin näemme poliittisen islamistisen tsunamin, joka valtaa alueen ja syrjäyttää kansalaisaktivismin aloittaneet nuoret.

Libyassa näemme kaikenlaisia (uskonnollisia) fundamentalisteja – niitä jotka ovat aseet käyttöön ja niitä, jotka pitävät puheita ja saarnaavat ….

Tunisiassa taas (islamistinen) al-Nahda – puolue ja sen johtajan, Rashid Ghannouchin, kannattajat ovat poliittisesti nousussa. Jemenissä puolestaan nousussa ovat Islah-puolue, Muslimiveljeskunta ja Huthi-heimon (shialaiset) kapinalliset.

Muistan monien arabikirjoittajien julistaneen tämän vuoden alussa – siis arabikevään alussa – että todistamme epäpoliittisten siviilien ja nuorukaisten toteuttamaa kapinaa. Samat kirjoittajat väittivät, että Kairon Tahrir-aukiolla tai millään muullakaan arabimaiden aukioilla ei kuulunut ainuttakaan radikaalia tai ideologista (uskonnollista) iskulausetta.

He kertoivat tämän todistavan, että arabihallitukset valehtelivat maailmalle ja kansalaisyhteiskuntia ajavalle (länsimaiselle) poliittiselle eliitille väittäessään islamistien ja uskonnollisten fundamentalistien pääsevän valtaan, mikäli ne kaatuisivat. Arabikevättä tukeneet torjuivat tämän väitteen suunnitelmallisena valheena, jonka avulla nuo hallinnot yrittivät pysyä vallassa, ja väittivät arabikevään nuorten todistaneen sisunsa ja uskonsa siviiliyhteiskunnan arvoihin.

Nyt nämä hyvää tarkoittaneet kirjoittajat – tai ainakin monet heistä – ovat palanneet varoittamaan, että arabikevät on kaapattu ja ryöstetty.  Kirjoittajat ovat hämmentyneitä siitä suosiosta, jota nämä poliittista kenttää hallitsevat radikaalit islamistit saavat, ja kysyvät: Minne Facebook-nuoriso katosi?   

Kirjoittajat ovat ymmällään. Jotkut heistä ovat väittäneet, että tämä tilanne (islamistien hegemonia) on edellisen hallinnon uudistuneiden jäänteiden työtä, jolla yritetään pysäyttää vallankumous. Toiset taas ovat väittäneet ulkomaisten toimijoiden peukaloivan vallankumousta yrittäen muuttaa sen suunta. He eivät kuitenkaan pääse yksimielisyyteen, mikä taho olisi muutoksen takana. Olisiko se Iran vai Israel? Vaiko USA tai Saudi-Arabia? Ehkä se on Kiina tai ehkä peräti Komorin saaret? Kukapa tietää? Kaikki tuntuvat olevan ihan pihalla!

On myös kirjoittajia, joiden mielestä sekaannus ja visioiden puute ovat vallankumouksen jälkeisenä aikana luonnollisia ilmiöitä, joita poliittiset toimijat käyttävät hyväkseen. Tietenkään nämä kirjoittajat eivät tuoneet esiin näitä näkemyksiä arabikevään alkuvaiheissa. Itse asiassa he hyökkäsivät kaikkia niitä vastaan, jotka ilmaisivat epäluuloja kaoottisten kapinoiden lopputuloksista.  

Näiden kapinoiden ja vallankumousten lopputuloksia kauhistuneista kirjoittajista realistisimmat toteavat nyt: Hyvä, annetaan islamistien koettaa onneaan. Joko he kehittyvät kuten Turkin islamistiset puolueet - mitä me haluammekin – tai he epäonnistuvat, ja säästymme heidän pahuudeltaan tulevaisuudessa.

Mielestäni tämä viimeisin väite on harhaanjohtava. Se perustuu virheelliseen oletukseen, että islamistit eivät olisi olleet koskaan vallassa arabimaailmassa, ja että tämä on heidän ensimmäinen tilaisuutensa siihen. Kuitenkin tosiasiat osoittavat, että islamistit ovat hallinneet Sudania ja Irania sekä, että he nyt jo pääosin hallitsevat myös Irakia (al-Sadrin ja Malikin islamtulkintojen mukaisesti). Lisäksi kannattaa muistaa, että islamistit ovat olleet vahvasti mukana peräkkäisissä Jordanian ja Jemenin hallituksissa. Siksi tämä on väärä oletus.

Toiseksi mitä takeita meillä on siitä, että nämä uskonnolliset fundamentalistit luopuvat kaiken kattavasta vallastaan, kun heidän epäonnistumisensa paljastuu? Tapahtuiko näin Iranissa, jota Khomeinin opetuslapset ovat hallinneet jo yli kolme vuosikymmentä?

Järkytyksen ja yllättyneisyyden sijaan nyt pitäisi esittää seuraava kysymys: Miten aiomme toimia tänä kriittisenä aikana, jota pitäisi arabikevään sijasta kutsua Muslimiveljeskunnan kevääksi?

Järkytys on ymmärrettävää, jos joku on yllättynyt jostain täysin odottamattomasta. Näin ei kuitenkaan ole eräiden arabi- ja ei-arabikirjoittajien, julkisuuden henkilöiden ja (poliittisten) analyytikoiden kohdalla, jotka nykyisin ilmaisevat järkytystään ja pettymystään siihen suuntaan, minkä niin sanottu arabikevät on ottanut.  Tänään nuo Egyptin vallankumouksen tukijat ovat kauhistuneita uskonnollisten puolueiden ja virtausten hallitsevasta asemasta poliittisella areenalla.

Mshari al-Zaydin vuodatus sekä arabijournalistien että läntisten mediatalojen naivismista arabikevääseen ei ole mitenkään perusteeton. Jokseenkin kaikkien nimekkäiden ”poliittisten asiantuntijoiden” ennusteet demokratian saapumisesta arabimaailmaan ovat kaatumassa.

Jos nyt vahvimmilla olevat islamilaiset liikkeet kykenevät kiinnittymään valta-asemiin, ei arabikevään kokeneissa maissa ole toiveita todellisesta kansanvallasta pitkään aikaan. Islamistit nimittäin luovuttavat kaiken vallan Allahille ja hänen tahtonsa maanpäällisille tulkitsijoille. Allahin kaikkivaltius muuten on Islamin ydin. Demokratialle tuo kaikkivaltius ei anna minkäänlaisia mahdollisuuksia.

On tietysti muistettava, että kaikki asiantuntijat eivät ole olleet väärässä arabikevään kohtalon suhteen. Valitettavasti Euroopan Unionissa ja Yhdysvalloissa ei kuunneltu islamismin vaarasta varoittaneita realisteja. Faktoihin analyysinsä perustaneet analyytikot tiesivät kaikkien Pohjois-Afrikan maiden vahvimpien oppositioliikkeiden olleen Muslimiveljeskunnan perillisiä. Ehkä islamismista varoittavien kuuntelu olisi ollut suvaitsevaisuuden nimissä poliittisesti epäkorrektia? Minun mielestäni epäkorrektiutta vaarallisempaa on kuitenkin tehdä ulkopolitiikkaa unelmiin ja epärealistisiin odotuksiin perustuen.

Terveisiä Tarja Haloselle, Erkki Tuomiojalle ja Alexander Stubbille! 


Ps. Mäkisen käsityksistä arabidemokratiasta voit lukea lisää täältä, tuolta ja muista aiemmista kirjoituksista.

Israel ja Hamas vaihtavat vankeja – mutta miksi juuri nyt?

Gilad Shalit

Uutistoimistot kertovat, että Israel ja Hamas ovat vaihtamassa vankeja lähipäivinä. Oikeammin Hamasin kohdalta pitäisi puhua yksikössä, sillä se on luovuttamassa yhden vangin, jonka Israel vaihtaa useisiin satoihin palestiinalaisvankeihin.

Hamas sieppasi Gazan raja-aitaa vartioimassa olleen alikersantti Gilad Shalitin kesäkuun 25. päivänä vuonna 2006. Shalit oli ensimmäinen israelilaissotilas, jonka palestiinalaiset onnistuivat sieppaamaan sitten vuoden 1994. Sieppaus käynnisti pari viikkoa kestäneen taistelujen sarjan Gazassa – israelilaisittain operaatio Kesäsateen – ja lopulta johti heinäkuun alussa Libanonin toisen kesäsodan puhkeamiseen, kun Hizbollah käynnisti vastaavanlaisen sieppausoperaation Israelin ja Libanonin rajalla helpottaakseen Hamasin kokemaa painetta Gazassa.

Shalit on ollut tarkasti vangittuna ja tiettävästi ilman mahdollisuuksia tavata edes Punaisen Ristin edustajia. Shalitin vankeus on ollut yksi tärkeä – joskaan ei tärkein – syy Gazan saartoon. Hänen vaihtamisestaan Israelin vangitsemiin palestiinalaisiin on käyty useita epäsuoria neuvottelukierroksia Hamasin ja kahden peräkkäisen Israelin hallitusten kesken. Välittäjinä ovat toimineet vuorollaan useat tahot, mm. Egyptin sotilastiedustelu ja Saksan ulkomaantiedustelu. Egyptiläiset lopulta onnistuivat viimeisessä välitysyrityksessään.

Nämä välittäjien kautta käydyt neuvottelut ovat tähän asti aina päätyneet siihen, että Hamasin vaatimukset vapautettavista palestiinalaisista ovat olleet liikaa Israelin hallituksille. Hamas on vaatinut lähes tuhannen terrorismista tuomitun vapauttamista osana vaihtoa, mikä sinänsä ei ole ollut mahdoton ajatus Israelille. Mutta sekä Netanjahun hallitukselle että sitä edeltäneelle Olmertin hallitukselle on ollut mahdotonta sisällyttää vapautettaviin palestiinalaisiin moninkertaisia elinkautistuomioita istuvia vankeja, jotka ovat osallistuneet kaikkein tappavimpiin terrori-iskuihin.

Tätä kirjoittaessani ei ole vielä tiedossa vankienvaihdon yksityiskohtia. Aiemmista vaihtoyrityksistä voi kuitenkin päätellä, että Hamas on tinkinyt merkittävästi vaatimuksistaan. Israel siis ei joutune osana sopimusta vapauttamaan Hamasin aiempien vaatimuslistojen kärjessä olleita kaikkein vaarallisimpia terroristeja. Keventyneistä vaatimuksista huolimatta vaihtosuhde lienee suurusluokkaa 1:1000. Israel tuskin vapauttaa kaikkia sovittuja vankeja kerralla, ja se on luultavasti saanut läpi myös aiemmin vaatimiaan ehtoja vapautettujen vankien sijoittumiseen Länsirannan ulkopuolelle.

Miksi vankien vaihto onnistuu nyt, kun se ei ole onnistunut useista yrityksistä huolimatta aiemmin? Vastaus tähän kysymykseen kertoo Lähi-idän nykyisistä asioista enemmän kuin viiden viimeisen Abbasin ja Netanjahun puheen lukeminen. Tähän voi tietysti olla useitakin syitä, jotka saattavat vielä olla hyvin salaisia. Esimerkiksi Israel tai joku muu taho on voinut saada käsiinsä jotain Hamasille niin arvokasta, että se on vaikuttanut järjestön haluun päästä nopeasti vaihtoratkaisuun. Tai joku kolmas taho tarjoaa Hamasille Israelin vankiloista vapautettavien pikkuterroristien lisäksi niin paljon, että se riitti Hamasin johdolle. Varmaa kuitenkin on se, että ilman edellä mainittuja asioita Lähi-idän terrorismibasaareissa ei tehdä kauppoja.

Minäpä arvuuttelen, mikä on pääasia vankien vaihdon takana.  Epäilen tilanteen muutoksen johtuvan ensisijaisesta monista Hamasin kokemista asioista. Hamasin kannalta yleistilanne on heikentynyt useistakin syistä. Sen suosio on hitaasti mutta tasaisesti hiipunut myös Gazan palestiinalaisten keskuudessa samalla, kun Länsirannan palestiinalaisjohdon asema on vahvistunut. Egyptiä hallitseva sotilasneuvosto, jolla on isoja ongelmia Kairossa ja muuallakin omalla maaperällään, on jyrkentänyt suhtautumistaan Hamasiin. Egyptin johto ei missään tapauksessa halua Hamasista johtuvia ongelmia kotiongelmien lisäksi. Hamasin kansainvälinen tukikin on kärsinyt kovia kolauksia. Viimeinen ”avustuslaivue”, jonka piti olla iso propagandatapahtuma Hamasille, ei saanut lupaa irrottaa köysiä Kreikan satamista. Jopa rakettien ampuminen Israelin kaupunkeihin on aiempaa vaikeampaa israelilaisten tuotua uudet vastarakettiyksikkönsä torjunta-asemiin Gazan lähelle. Vankien vaihdolla Hamas pääsee hetkeksi palestiinalaisten sisäisen valtataistelun keskiöön ja sankareiksi, sillä kovin monia muita sankaritekoja sillä ei ole viime vuosilta osoittaa.

Vakavin uhka Hamasia kuitenkin kohtaa Syyriassa, jonka pääkaupungissa, Damaskoksessa, se pitää päämajaansa ja johtoaan. Hamasin tärkeimpänä tukijana toiminut Syyria on muuttunut epävakaaksi valtioksi. Ehkä Hamasin johto on tullut siihen johtopäätökseen, että valta vaihtuu Syyriassa melko pian? Se tietää, että diktaattori Assadin tukemat ja häntä tukeneet tahot saavat vallanvaihdon yhteydessä rangaistuksen. Kun Syyrian vallanvaihdoksesta voi ennakoida jopa arabimaailman mittasuhteissa poikkeuksellisen julmaa, Hamasilla on syytä valmistella päämajansa siirto siten, että Syyrian uuden johdon vihaa ei tarvitse kohdata Damaskoksessa.

Veikkaan siis, että joku taho on tarjonnut tilat Hamasin johdolle Syyrian ulkopuolelta. Se taho taitaa olla Egypti, jonka heikohko nykyjohto saisi tällaisella eleellä hetkeksi rauhoitettua ison osan maansa islamisteista. Paljostako vetoa, että Hamasin päämaja muuttaa Egyptiin muutaman kuukauden sisällä?

Lähi-idän kevätsiivoukset ovat toistuva rituaali

Kirkonpolttajaiset Kairossa

Luemme lähes päivittäin uutisia Lähi-idän levottomuuksista. Nyt uutisotsikoissa ovat ns. arabikevään tapahtumat, joissa päähuomion ovat saaneet kolmen diktaattorin, Ben Alin, Mubarakin ja Gaddafin, lähtöpassit vihaisten mielenosoittajien toimesta.  Näiden uutisten alle on jäänyt useita isoja trendejä, joista osa on jatkunut jo vuosikymmeniä. Levottomat ajat kuitenkin vahvistavat näitä trendejä, joista jälkipolvemme lukevat historiankirjoistaan.

Yksi tällainen trendi on ollut arabimaailman puhdistaminen ns. vääräuskoisista. Tässä asiassa on arabikevään myötä päästy yhden pienen kevätsiivouksen vaiheeseen.  Sen toimet näkyvät parhaiten juuri nyt Egyptissä, jossa Mubarakin ja osittain hänen hallintonsakin romahtaminen on heikentänyt kykyä ylläpitää järjestystä. Tätä hyväksi käyttäen useat islamilaiset ryhmät, jotka Mubarakin pääosin sekulaari hallinto pakotti hyvin matalan profiilin toimintaan, ovat nyt nostamassa itseään kansalliseen tietoisuuteen. Helpoiten tämä onnistuu käyttäen populistisesti hyväksi syvälle juurtuneita asenteita ja ennakkoluuloja.

Maailman vanhin edelleen toimiva kristittyjen yhteisö, Egyptin koptit, on viime aikoina joutunut organisoitujen ja yhä useammin toistuvien väkivallantekojen sekä muunkin ahdistelun kohteeksi.  Lukuisia koptien kirkkoja on poltettu tai niitä on muuten vahingoitettu. Koptien uskonnollisia johtajia ja heidän perheenjäseniään on siepattu ja ahdisteltu. Egyptissä on pidetty monia mielenosoituksia, joissa kopteja syytetty muukalaisiksi ja vihollisiksi, ja heitä on vaadittu alistumaan keskiaikaiseen dhimmiasemaan (=alisteinen muslimeihin nähden) tai poistumaan maasta. Vajaalle 10 miljoonalle koptille nouseva islamistinen pelottelu alkaa olla liikaa, ja siksi he ovat ryhtyneet joukolla protestoimaan kehitystä vastaan. Sunnuntaina 8.10.2011 yksi tällainen mielenosoitus yltyi mellakoinniksi, kun mielenosoitusta valvoneen armeijan joukot avasivat tulen ja ajoivat autoilla mielenosoittajien päälle. Seurauksena oli ainakin 24 kuollutta ja parisataa loukkaantunutta – näiden joukossa myös muutamia sotilaita. Päivitys mellakan uhreista 11.10.: Kuolleita ainakin 35 ja loukkaantuneita yli 300.

Koptijärjestöt ovat jo varoittaneet, että Egyptin kristittyjen lähtö maasta on alkanut. Joidenkin tietojen mukaan jaloillaan äänestäneitä olisi jo yli satatuhatta henkeä sitten viime helmikuun, jolloin Mubarakin lähtölaskenta alkoi. Vaikka vielä ei voida puhua massamaisesta maastamuutosta, ilmiö on tuttu monesta muusta Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan arabienemmistöisestä maasta. Viime vuosikymmenellä yli puolet Irakin miljoonasta kristitystä joutui pakenemaan sunnien ja shiiojen sisällissotaa, jossa kristityt syyllistettiin molemmilta puolilta. 1990-luvulta alkaen palestiinalaishallinnon hallinnoiman alueen kristittyjen lukumäärä on pudonnut ehkä viidennekseen 1980-luvun ajoista. 1970- ja 1980-luvulla toista miljoonaa Libanonin kristittyä päätti poistua Libanonista samoista syistä. Yhteensä lähes miljoona juutalaista ajettiin maanpakoon vainoilla 1940-luvun lopulla ja 1950-luvun alussa Irakista, Egyptistä, Libyasta, Algeriasta, Tunisiasta, Jemenistä ja Syyriasta. Vuosina 1910–1930 Turkki puhdistettiin sekä joukkomurhilla että lievemmällä vainolla usean erilaisen kristityn yhteisön yhteensä monimiljoonaisesta väestönosasta.

Kaikki nämä uskonnollisetniset puhdistukset ovat kytkeytyneet murroksiin kyseisten maiden historiassa. Yhteistä näille tilanteille on moni asia. Valtaa tavoittelevat tai sen juuri saaneet eivät ole yleensä vielä kyenneet tehokkaaseen järjestyksenpitoon. Yhdessäkään tapauksessa valtaan nousseet eivät ole yrittäneet ratkaisevalla tavalla hillitä uskonnollisiin vähemmistöihin kohdistuneita julmuuksia. Useimmissa tapauksissa vallanpitäjät ovat jopa antaneet vainojen edetä ja pyrkineet vahvistamaan niiden avulla omaa otettaan vallasta.

Vääräuskoisten vainojen sallimiseen näissä murrostilanteissa on muutama hyvä syy.  Ensinnäkin Lähi-idässä on jo kauan pitänyt löytää kaikenlaisille murroksille syyllinen, ja sellainen on perinteisesti löytynyt vähemmistökulttuurien piiristä. Tämä asiahan on valitettavan tuttu myös monista murroksista Euroopassa, Aasiassa ja Afrikassa, joten se ei siten ole ainoastaan Lähi-idän ominaisuus.

Toiseksi Lähi-idän muslimikulttuureissa on aina arvostettu kovia johtajia, jotka uskaltavat rangaista syyllisiä ja siten palauttaa enemmistön kunnian. Humaanisuuteen vetoaminen ei kuulu tällaisen johtajan pirtaan.

Kolmanneksi johtajan on oltava islamilaisittain oikeauskoinen ja heidän suojelijansa. Islamin profeetan kuoleman jälkeisestä ajasta alkaen tämä on ollut asia, jonka jokainen valtaan noussut johtaja on tavalla tai toisella joutunut todistamaan. Viime aikoina hyväksi tavaksi on muodostunut juutalaisten vihaaminen, mutta nyt, kun arabimaailma on piskuista aluetta lukuun ottamatta ”judenrein”, eikä sota Israelia vastaan ole realistinen optio, on keksittävä muuta. Kohteeksi on helppoa valita kristityt, joiden uskonnollinen yhteys Yhdysvaltoihin ja Eurooppaan on helppoa osoittaa.

Egyptiä hallitsevan sotilasneuvoston on helpompaa antaa muutaman kirkon palaa, sallia pientä muutakin vainoa kopteja vastaan ja kohdata vihainen kristitty vähemmistö mellakassa, kuin joutua puolustautumaan syyllisiä etsiviä kansan enemmistön laumojen miljoonamellakoilta. Kenttämarsalkka Tantawin johtoesikunta itse asiassa voi tällä taktiikalla iskeä kaksi kärpästä samalla iskulla. Salliessaan erilaisten salafistiryhmien rettelöinnin koptien kanssa, se samalla toivoo kansan enemmistön lopulta tajuavan, että mellakointi ei ole tie yhteiskuntarauhaan. Egyptin asevoimat ja sen tukemat paremmin voivat mutta kovin vähälukuisat kansankerrokset nimittäin pitävät islamisteja vähintään yhtä pahana uhkana kuin kristitytkin. Mutta Egyptin tuleva hallitsija tai sen valtaan tuoja ei voi osoittaa olevansa koptien suojelija, koska hän ei olisi silloin sekä kova että oikeauskoisten suojelija. Siksi uudet ja heikot poliittiset puolueet tai vallan kahvassa vaivoin pysynyt armeija eivät pysty suojelemaan maansa kristittyjä ainakaan näyttävästi.

Lähi-idän puhdistaminen kristityistä tulee väistämättä jatkumaan toisen nykyisen trendin, islamisoitumisen, jatkuessa.  Egyptin kevätsiivous tuskin nousee kovin merkittäväksi episodiksi tässä prosessissa vielä, sillä koptien määrä on liian suuri jopa tehosiivoajille. Kopteilla on kuitenkin monta epämiellyttävää kuukautta edessä ennen kuin Egypti rauhoittuu. Mutta kunhan siivousinto leviää kunnolla Syyriaan, tullaan näkemään merkillisiä asioita. Syyriassa pakoilevat useat sadat tuhannet Irakin kristityt ovat olleet yhdessä maan omien kristittyjen kanssa diktaattori Bashar al-Assadin tukijoita. Bashar ja erityisesti hänen isänsä Hafez al-Assad nimittäin ovat (monien mielestä vääräuskoisina) alaviittimuslimeina pitäneet maansa enemmistöstä kumpuavat sunni-islamistit hyvin kurissa. Kun al-Assadin dynastia kaatuu, syylliset Syyrian kurjuuteen löytyvät nopeasti. He ovat alaviitit ja kristityt. Siitä prosessista tulee vuosikymmenen perussiivous Lähi-idässä.

Lopuksi yksi huomautus ja yksi kysymys lukijalle:

1. Jokainen muslimi ei vihaa juutalaisia tai kristittyjä. Mutta valitettavasti islam siihen kiistatta opettaa. Kannaltamme hyvä muslimi jättää nämä vihaopetukset omaan arvoonsa, ja valikoi islamista enemmän myönteisiä asioita.
2. Missä Lähi-idän maassa niin kristittyjen, muslimien kuin juutalaistenkin määrä on tasaisesti kasvanut jo yli 40 vuoden ajan?