Syyrian ja Turkin kasvavasta jännityksestä

Aivan aluksi pahoittelut lukijoille siitä, että tämä blogi on ollut kovin hiljainen viime aikoina. Siihen on useampikin syy. Yksi niistä on kesän tulo, joka on saattanut Mäkisen blogin kirjoittajat ja avustajat kovin kiireisiksi puutarhoissa, mökeillä jne. Mutta katsotaanpa, saataisiinko tästä eteenpäin palautetuksi edes osittain vanha kirjoitustahti.

Syyrian sisällissota jatkuu, eikä mikään seikka viittaa sen nopeaan loppumiseen tai edes hiipumiseen. Itse asiassa sota on kiihtymässä ainakin arvioitujen tappiolukujen osalta. Viime viikolla laskin kapinallisten ja siviilien tappioiksi kuolleina keskimäärin 120 henkeä per päivä. Kun tähän lisätään Syyrian hallituksen vastaavat tappiot, päästään ehkä 150 kuolleeseen päivässä. Luvut ovat siis kaksinkertaistuneet muutamassa kuukaudessa. Tällä vauhdilla sisällissodassa väkivaltaisesti kuolleiden määrä saavuttaa 20000 hengen rajan jo ennen kesän loppua.

Kofi Annan on yrittänyt pelastaa keväistä rauhansuunnitelmaansa huonolla menestyksellä. Annanin YK-mandaatin alla toimivat tulitaukotarkkailijat on jouduttu vetämään hotellimajoituksiin kahdestakin syystä. Ensinnäkin tarkkailijoihin kohdistui niin vakavia turvallisuusuhkia, että oli vain ajan kysymys, kun olisimme joutuneet laskemaan myös partioivien tarkkailijoiden ruumiita. Valitettavasti uhka tarkkailijoita vastaan kohdistui yhtä lailla Syyrian hallituksen joukoista kuin sen vastustajien ryhmistä. Toiseksi tarkkailijoiden toiminnalla ei ollut juurikaan taisteluja hillitsevää vaikutusta.

Muutama päivä sitten Annan sai koottua Geneveen kokouksen, jossa hänen suunnitelmansa hienosäätöä käsiteltiin. Mikään osapuoli tai niiden takana olevat valtiot eivät näytä aiempaa enemmän halukkailta kompromisseihin. Itse asiassa päinvastoin. Syyrian presidentti julisti maansa sotatilaan juuri Geneven kokouksen alla ja vaati, että kaikki voimavarat on tästä eteenpäin suunnattava sodan voittamiseksi. Kokouksen yhteydessä kävi selväksi myös edelleen kovin hajanaisen ja keskenäänkin riitelevän opposition haluttomuus tai kyvyttömyys sopia mistään Assadin hallinnon kanssa. Suurvaltojen kannoissa näkyi jonkin verran uutta retoriikkaa, mutta uusia näkökulmia en havainnut. Jotain tietysti kertoo Venäjän huolestuneisuudesta se, että Assadin vastustajia on kutsuttu Moskovaan kuultavaksi ja opetettavaksi.

Kesäkuun suurimaksi sotatapahtumaksi mediassa nousi turkkilaisen F4-tiedustelukoneen ampuminen alas Latakian satamakaupungin edustalla. Kiistattomia tosiasioita tuossa tapahtumassa ovat ne, että turkkilainen suihkuhävittäjä loukkasi Syyrian ilmatilaa ja Syyria ampui sen alas. En lähde puutteellisten tietojen varassa arvioimaan enempää itse tapahtumaa ja kummankaan puolen oikeutuksia teoilleen. Mutta selvää on se, että tapahtuma synkisti entisestään Turkin ja Syyrian lähes olemattomia suhteita.

Turkin johto totesi yksituumaisesti, että koneen pudotus kostetaan, ellei Syyria pyydä anteeksi ja maksa kompensaatiota. Sitä Syyria ei tietenkään tee maalle, joka on jo valinnut puolensa poliittisesti sekä mm. majoittamalla sen hallintoa vastustavia vaikuttajia ja vastarintataistelijoita.

Turkki tulee varmasti kostamaan tapahtuman tavalla tai toisella. Ja sillä alkaa olla useita syitä kostaa Assadin hallinnolle. Näistä merkittävin on se, että PKK-niminen terroristijärjestö on viime kuukausien aikana saanut melko voimakkaan jalansijan Syyrian pohjoisosien kurdialueilla (Alepposta itään). Tämä kurdipohjainen järjestöhän on käynyt jo 1980-luvulta alkaen veristä ja kurdialueiden erottamiseen tähtäävää sotaansa Turkkia vastaan. Noissa taisteluissa on saanut surmansa lähes 35000 turkin kurdia ja turkkilaista. PKK sai vielä 1990-luvun lopulla voimakasta tukea Syyrian nykyisen presidentin isältä. Tuo tuki loppui Turkin uhattua Syyriaa sodalla, mikäli maa ei karkoittaisi PKK:n johtoa ja taistelijoita välittömästi. Hafez al-Assad taipui, PKK:n johtaja päätyi muutaman mutkan kautta Turkin viranomaisten käsiin, ja järjestö itse joutui organisoimaan toimintansa uudelleen Pohjois-Irakiin.

Turkki ei tule sietämään PKK:n uutta läsnäoloa Pohjois-Syyriassa senkään vertaa, kuin se on sietänyt sitä rajansa läheisyydessä Irakissa. Mutta Syyrian osalta Turkilla on toisenlaisia vaihtoehtoja kuin melko hyvin rauhoittuneessa Pohjois-Irakissa. Turkin tähän asti tukemat Syyrian sunniarabit ovat jo joutuneet kahnauksiin paitsi sisällissodassa neutraaleiksi jäämään pyrkineiden kurdien kanssa myös Syyriaan saapuneiden PKK:n kurditaistelijoiden kanssa. Jälkimmäiset uhkaavat läsnäolollaan paitsi Turkin 900 kilometriä pitkää rajaseutua myös sunnitaistelijoiden yhteyksiä ja operaatiomahdollisuuksia Aleppon ympäristössä ja Idlibin alueilla.

Niinpä ei tarvitse kovin paljoa arvata, miten Turkki kostaa. Se antaa ja päästää läpi runsaasti lisää tukea Syyrian pohjoisosissa toimiville vastarintataistelijoille. Samalla se vahvistaa Syyrian rajan läheistä puolustustaan mahdollisia lisätoimia varten. Toistaiseksi alueelle on tuotu lähinnä ilmatorjuntayksiköitä, joilla Turkki ilmoittaa, että se ei siedä Syyrian ilmatoimintaa rajansa tuntumassa. Turkin alueelle eksyvälle syyrialaiselle helikopterille tai suihkuhävittäjälle voi nykyisin ennustaa turhankin nopeaa laskeutumista.

On vaikea sanoa, onko Syyrian hallitus kutsunut PKK:n maansa kurdialueille, vai onko järjestö siirtänyt taistelijoitaan sinne kutsumatta. Mutta Turkin kannalta PKK:n ilmestyminen alueelle yhdistää Syyrian sisällissodan sen omaan pitkään kurdikonfliktiin. Jos PKK yrittää iskeä Syyriasta Turkkiin, kytkentä olisi tietysti selvä. Pidemmällä aikavälillä nimenomaan PKK:n läsnäolo tietysti kasvattaa todennäköisyyttä mm. siihen, että Turkki alkaa vakavasti harkita puskurivyöhykkeen muodostamista alueelle - siis Syyrian puolelle. Operatiiviset suunnitelmat ovat varmasti jo valmiita, mutta niiden toteuttamisen aika ei ole vielä.