Israel, palestiinalaiset ja "arabikevät"

Lähi-idän ongelmien julkisuutta on lähes koko Toisen Maailmansodan jälkeisen ajan hallinnut Israelin ja arabien välinen konflikti.  Olemme lukeneet loputtomasti todisteluja, joiden mukaan Lähi-itä rauhoittuisi, jos Israel, palestiinalaiset ja näitä ympäröivät arabikansat pääsisivät sovintoon. Viime aikojen uutisaineisto Lähi-idästä on kuitenkin  lähes unohtanut tämän kaikkien konfliktien äidin. Miksi on näin? Olisiko jo aika keskittyä alueen todellisiin ongelmiin?

Niin sanottu arabikevät on herättänyt muun maailman siihen tosiasiaan, että Pohjois-Afrikan ja Arabian niemimaan maissa kaikki asiat eivät ole hyvin. Miten paljon Israel tai palestiinalaiset ovat mahtaneet vaikuttaa Egyptin, Tunisian, Libyan, Bahrainin, Saudi-Arabian, Sudanin, Libanonin tai Syyrian ongelmiin? Väitän, että kummallakaan taholla ei ole ollut juuri mitään vaikutusta näitä kaikkia maita piinaaviin väestöräjähdyksiin, väestön huolto-ongelmiin, vapauksien puutteeseen, ihmisoikeusrikkomuksiin, alikehittyneisyyteen ja alemmuuden tunteeseen verrattuna länsimaiseen sivilisaatioon.

Israelilla tai palestiinalaisilla ei ole ollut mitään vaikutusta Lähi-idän viimeaikaisiin isoihin sotiin - ei niiden syntyyn eikä niiden lopputulokseen. Iran ja Irak kävivät 1980-luvulla yhden maailman verisimmistä sodista miljoonauhreineen. Tuo sota johtui jo yli tuhat vuotta kestäneestä sunni- ja shiiamuslimien kiistasta, joka puhkesi akuutiksi konfliktiksi Iranin shiiaislamilaisen vallankumouksen ja Saddam Husseinin sunnityrannian yhteentörmäyksestä. Geopoliittisesti tätä jännitettä voisi väittää vieläkin vanhemmaksi Persian ja Mesopotamian väliseksi ikuiseksi kriisiksi. Irakin myöhemmät sodat 1990-luvun alussa ja 2003 alkaen ovat olleet osin tämän sodan jatkumoa ja osin ikuista arabiheimojen välistä valtataistelua, johon kyllä muukin maailma on välillä osallistunut turhan lujasti. Israel tai palestiinalaiset eivät ole voittaneet mitään Yhdysvaltain käymissä Lähi-idän sodissa eikä ns. arabikevään vallankumouksissa. Mutta mikä ylipäänsä oli Israelin tai palestiinalaisten osuus näissä konflikteissa? Jokseenkin puhdas nolla!

Israelin ja arabien välisissä konflikteissa viimeisen 90 vuoden aikana surmansa saaneiden ihmisten lukumäärä arvioidaan vielä viisinumeroiseksi - siis alle 100 000. Tämä on alle kymmenesosa Irakin ja Iranin välisen sodan aikana surmatuista ja murto-osia muista arabien keskinäisistä ja naapuriensa kanssa käymien sotien aikana surmatuista monista miljoonista ihmisistä viimeisten 50 vuoden aikana.

Israelilla ja palestiinalaisilla on hyvin vähän osuutta siihen, että egyptiläiset ovat sallineet diktaattorien Nasser, Sadat ja Mubarak hallita maata väestönsä etujen vastaisesti. Kumpaakaan tahoa tuskin voidaan syyttää siitä, että maan talous on syöksykierteessä ja nälkä kolkuttaa muutaman askeleen päässä oven takana. Myöskään Libyan diktatuurista ja sen jälkeisestä heimoerimielisyyksien kaaoksesta tuskin voidaan vyöryttää syytä Välimeren itäiselle rannalle. Syyrian, Tunisian tai Jemenin kansannousut eivät alkaneet palestiinalaisten asiasta kuten eivät muutkaan arabikansojen ongelmat.

Lähi-idän syvin poliittinen juopa vallitsee edelleen shiialaisen Iranin ja sunnalaisen arabimaailman välillä. Jälkimmäisen lipunkantajana on juuri nyt öljyrikas Saudi-Arabia. Vaikka saudit toivoittaisivat mielellään juutalaiset alimpaan helvettiin mahdollisimman pian, he toivovat näiden ensin iskevän Iranin vallankumouksellisiin shiioihin. Ja Iranin shiiat puolestaan aina muistuttavat sunniarabijohtajien kyvyttömyydestä pyyhkäistä juutalaiset pois Lähi-idän kartalta vihjaillen propagandistisesti itse aikovansa toteuttaa tämän asian.

Kuohuvassa, alikehittyneessä ja ihmisoikeuksia sortavassa arabimaailmassa asuu noin 280 miljoonaa ihmistä. Miten Israelin viisi miljoonaa juutalaista tai noin saman kokoinen palestiinalaispopulaatio, jotka asuvat kaksi kertaa Uudenmaan kokoisella alueella keskellä Länsi-Euroopan kokoista arabimaailmaa, voivat vaikuttaa syvällisesti monikymmenkertaisen ympäröivän väestön ongelmiin? Vastaus tähän löytyy meistä lännessä.

Me olemme nostaneet Israelin synnyn muodostaman pikkuasian Lähi-idän kaikkien konfliktien äidiksi ymmärtämättä asioiden suhteita ja mittoja. Verrattuna vuoden 1949 palestiinalaispakolaisuuteen oma ongelmamme karjalaisten evakkojen osalta vain viisi vuotta aiemmin oli samaa suuruusluokkaa. Se oli hoidettu pääosin kuntoon - siis Karjalan pakolaiset asutettu ja heidän elämänsä turvattu - alle kymmenessä vuodessa. Hyvä rauhakin on kyetty ylläpitämään sekä Neuvostoliiton että Venäjän kanssa. Miksi arabimaailma ei ole kyennyt aikaansaamaan rauhaa sisällään tai naapureidensa kanssa? Miksi maailman sorretuimmat arabit ovat edelleen arabimaissa asuvat palestiinalaiset?

Se vähäinen vapaus ja moderni sivistys, jonka alle sata vuotta aluetta hallinneet länsimaat jättivät edellisellä vuosisadalla Lähi-itään, on nyt hukkumassa vanhakantaista islamia kannattavien poliittisten liikkeiden voittoon kaikkialla arabimaailmassa. Miten tästä voi syyttää Israelia tai edes islamismiin kallellaan olevia palestiinalaisia?

Miten yleensäkään voi väittää Israelin olevan kaikkien ongelmien alkusyy, sillä maa on ylivoimaisesti monikulttuurillisin, demokraattisin, lainmukaisin, kehittynein ja kansalaisoikeuksiltaan vapain verrattuna mihin tahansa lähialueen maahan. Israel muuten on ainoa maa lähiympäristössään, missä ajatustensa vapaa ilmaisu, homoseksuaalisuus tai uskonnosta luopuminen eivät ole rikoksia. Useissa muslimienemmistöisissä  maissa nämä ovat vankeuteen johtavia tai jopa kuolemantuomion arvoisia asioita. Lähi-idän vapaimmat arabit muuten ovat Israelin kansalaisia!

Arabimaailmassa ja muuallakin islamilaisessa maailmassa taitaa olla useita muita syitä ajankohtaisiin ongelmiin. Israelia tai palestiinalaisia syyttämällä nämä ongelmat eivät ratkea, vaikka arabien sisäisessä retoriikassa aihe on ja pysyy suosittuna. Mutta Israelia syyttämällä arabijohtaja pääsee yleensä selittämästä oman kansansa paljon suurempia ongelmia. Näin on mm. Erkki Tuomiojan johtamassa ulkoministeriössä tai rauhanneuvottelija Martti Ahtisaaren tajunnassa. Tällä selitysmahdollisuuden ymmärtämisellä on vain ylläpidetty konfliktia.


Olisiko aika vaihtaa Israelin ja palestiinalaisten konfliktin ensisijaisuutta väittäneet analyytikot, poliitikot ja toimittajat uusiin ihmisiin, jotka katsovat Lähi-idän todellisuutta ilman punaisia laseja? Israel ei ole ongelma, sillä se on sekä monikulttuurisuudestaan huolimatta Lähi-idän ainoa demokratia ja oikeusvaltio, vaikka monikulttuurisuus - mm. moninainen juutalaisuus ja islamilainen terrorismi - vaikeuttavat merkittävästi oikeusvaltioperiaatteiden ylläpitämistä. Jopa keskenään riitelevien palestiinalaisten nykyinen elo vaikuttaa harmooniselta verrattuna moniin arabinaapureihin. Ja menkääpä kysymään rehelliseltä ihmiseltä Kairossa, Bagdadissa, Tripolissa, Sanaassa, Damaskoksessa Beirutissa tai Jerusalemissa viittä suurinta todellista ongelmaa Lähi-idässä. Niiden joukosta et löydä sanoja "palestiina" tai "Israel".  Nuo sanat nousevat esiin vain ko. konfliktista elantonsa saavien propagandistien ja reaalimaailmasta irtautuneiden haihattelijoiden puheissa.  Arabikeväästä alkanut islamilainen talvi on paljastanut Lähi-idän todelliset ongelmat. Ja ne kyllä ovat täysin arabien omaan kulttuurin tuotteita.

Hesari Iranin harhapoluilla

Iranin rauhanomainen ydinohjelma

Helsingin Sanomat onnistuu aina välillä yllättämään pääkirjoituksillaan. Tällä kertaa hämmästyin 10.2.2012 julkaistusta pääkirjoituksesta "Iranin pakotteet tulisi korvata diplomatialla". En yllättynyt siitä, että Tampereen Yliopiston tutkija Tytti Erästö on kirjoituksessaan harhapoluilla, mutta hämmästyin sitä, että Suomen suurin sanomalehti kelpuuttaa moista roskaa pääkirjoitustensa joukkoon. Mutta katsotaanpa tosiasioiden ja historian valossa tarkemmin muutamia kohtia Erästön kirjoituksesta, jonka lainaukset ovat kursiivilla jäljempänä. Kirjoituksen lopussa kerron lopulta keskeisiä asioita, joita Erästö ei katsonut tarpeelliseksi edes mainita kirjoituksessaan.

Yhdistyneiden kansakuntien turvaneuvoston pysyvistä jäsenistä ja Saksasta koostuva kuuden valtion joukko on viimeiset viisi vuotta uskotellut, että Iranin ydinohjelmaa koskeva kiista on ratkaistavissa taloudellisilla pakotteilla.

Erästö jätti kertomatta, että kiistaa yritettiin ratkaista ennen ensimmäistäkään pakotetta noin kuusi vuotta pelkällä diplomatialla. Aluksi tämä diplomatia oli hyvinkin salaista, jotta Iranin "kasvot" säästyisivät, mutta maan salaisen ydinaseohjelman paljastuttua julkisuudelle vuonna 2002 pääväylänä oli diplomatia vielä neljä seuraavaa vuotta. Ensimmäiset lievät pakotteet siis turvallisuusneuvosto määräsi vasta kuuden vuoden tuloksettoman diplomatian jälkeen.

Kolmas, harvemmin ääneen lausuttu näkemys on, että YK:n päätöslauselmat saavat sotilaallisen voimankäytön näyttämään hyväksyttävämmältä. Yhdysvallat ja Britannia ovat väläyttäneet sodan mahdollisuutta, eivätkä ne ole tuominneet Israelia uhkauksista tehdä Iraniin ennalta ehkäiseviä iskuja.

Erästö taisi unohtaa kertoa, että Iranin ylin poliittinen ja sotilaallinen johto on monella suulla ja useaan kertaan uhannut pyyhkäistä Israelin kartalta. Iran on toistuvasti uhannut myös Yhdysvaltoja ja Eurooppaa sotilaallisilla iskuilla.

Jos Erästö tarkoittaa Israelin uhkauksella varapääministeri Mofazin lehtihaastattelussa kesäkuussa 2008 antamaa lausuntoa, olisi voinut samalla kertoa, että lausunto tuomittiin heti Israelin ylimmässä johdossa sekä pääministerin että puolustusministerin voimin. Näiden mukaan Mofazin lausunto ei heijastanut Israelin politiikkaa.

Viime aikoina sodan mahdollisuuteen viittaavat lausunnot ovat kyllä voimistuneet molemmilla puolilla, joskaan Israel ei ole juuri osallistunut siihen. Lausunnot ainakin lännessä heijastavat turhautumista siihen, että niin diplomatia kuin liian sivuraiteelle eksyneet pakotteet eivät näytä tuovan tulosta, ja Iranin ydinaseohjelma on tuottamassa ydinasevalmiuden ehkä jo tämän vuoden aikana.

Pakotteiden taustalla olevat kuusi valtiota kutsuvat strategiaansa "kahden raiteen" politiikaksi ja korostavat näin harjoittavansa painostuksen rinnalla diplomatiaa.

Pakotteiden tarkoituksena on ollut saada Iran diplomatian pääraiteelle. Irania aiemmin määrätyt lievät pakotteet eivät ole juurikaan haitanneet. Siksi se on katsonut ydinohjelmasta peräytymisen tarpeettomaksi. Kaikki neuvottelut ovat päättyneet Iranin poistumiseen neuvottelupöydästä.

Diplomatiaraide on kuitenkin jäänyt kapeaksi, sillä neuvottelujen ehtona oli pitkään se, että Iran lopettaa ensin uraanin rikastuksen. Vasta Barack Obaman presidenttikaudella kuuden valtion ryhmä luopui tästä ehdosta ja neuvotteli Iranin kanssa.

Nyt Erästö jo valehtelee. Jo vuonna 2006 Euroopan maiden ehdotukset olisivat mahdollistaneet rikastuksen.

Kun ratkaisua ei löytynyt, asetettiin uusia pakotteita. Käytännössä kyse on siis pitkälti yhden raiteen politiikasta, joka näyttää vakuuttaneen Iranin johdon ainoastaan siitä, että sen on varottava tekemästä myönnytyksiä neuvotteluissa. Painostuksella ei myöskään näytä olleen toivottua vaikutusta iranilaisiin. Lisäksi se on vahvistanut ydinsulkusopimuksesta eroamista vaativia ääniä maan parlamentissa.

Iranin vallankumousjohtaja Ali Khamenei arvostaa diplomatiaa?

Heikot pakotteet ovat herättäneet lähinnä naurua Teheranissa. Pikemmin siis voisi väittää pakotteiden hampaattomuuden vakuuttaneen Iranin johdon myönnytysten tai kompromissien tarpeettomuudesta.

Usko pakotteisiin näyttää silti horjumattomalta. Yhdysvaltain ja EU:n uusin ase ovat öljysanktiot, joiden tarkoituksena on viedä Iranilta tärkein tulonlähde. Vastauksena öljykauppasaartoon Iran on uhannut sulkea Hormuzinsalmen. Se on myös ilmoittanut rajoittavansa öljyn toimituksia Eurooppaan heti, vaikka EU olisi halunnut odottaa heinäkuuhun asti suojellakseen itseään omien toimiensa seurauksilta.

Pakotepolitiikka saattaa tuntua oikealta tilanteessa, jossa ei nähdä muita vaihtoehtoja. Sanktioihin liittyvää monimutkaista lainsäädäntöä on kuitenkin vaikea purkaa, eikä niiden käyttö äärimmilleen vietynä ole rauhanomaista. Erityisesti öljykauppasaarto kasvattaa sotilaallisen konfliktin riskiä Persianlahdella, ja siihen turvautuminen kertoo enemmän neuvottomuudesta kuin tahdosta ratkaista ongelmia.

Tehokas pakotteiden käyttö jo vuosia sitten olisi vielä saattanut vakuuttaa Iranin ydinaseohjelman liian kalliista hinnasta. Tähän eivät eurooppalaiset yksinomaisen diplomatian kannattajat halunneet kuitenkaan aikanaan mennä. Kiina ja Venäjähän eivät halua vieläkään Iranille pakotteita.

Maailmalla on nytkin voimassa useita kauppasaartoja, eivätkä ne ole poikineet kummempia aseellisia konflikteja. Iranin uhkaukset sulkea kansainvälisenä meriväylänä toimiva Hormuzinsalmi kyllä johtaisi aseelliseen konfliktiin. Kyse olisi tällöin kuitenkin Iranin yksipuolisesta konfliktin sytyttämisestä. Ja se kertoisi eniten Iranin halusta olla ratkaisematta ydinaseohjelmaa koskevaa ongelmaa.

Iranin-vastaiset pakotteet tuntuvat suhteettomilta siihen nähden, että maa on yhä ydinsulkusopimuksen jäsen eikä sillä tiettävästi ole ydinasetta. Atomienergiajärjestön viimeisimmässä raportissa viitataan edelleen ydinohjelman "mahdollisiin" sotilaallisiin käyttötarkoituksiin.

Vasta muutamien kuukausien kuluttua Yhdysvaltain ja EU:n öljykauppaboikotti siihen liittyvine finanssipakotteineen voi alkaa tuntua Iranissa. Maahan kohdistuvien pakotteiden historiasta voisi vetää vain sellaisen johtopäätöksen, että lievillä pakotteilla ei aikaansaada mitään.

Ei voi muuta kun hämmästellä Erästön virkettä Iranin ydinohjelman mahdollisista sotilaallisista käyttötarkoituksista. Herää kysymys, onko Erästö tutkinut yhtään ko. ydinohjelmaa?

Painostuksen sijaan nyt olisi panostettava diplomatiaan ja ymmärrettävä, että Iranin ydinkiistan taustalla oleva luottamuspula on molemminpuolista.
Iranissa tunnetun epäluottamuksen taustalla on huonoja kokemuksia. Neuvoteltuaan EU:n kanssa maa keskeytti vuonna 2003 vapaaehtoisesti uraanin rikastukseen liittyvät toimet. Kaksi vuotta myöhemmin se päätti käynnistää ydinohjelman uudelleen vedoten siihen, että toisen osapuolen tavoitteena oli ainoastaan keskeytyksen pitkittäminen.

Iranin rikastusohjelman keskeyttäminen vuonna 2003 johtui parista asiasta, joita Iranin johto säikähti. Yhdysvallat nimittäin aloitti Irak-operaationsa keväällä 2003 ja samalla alkoi rajusti painostaa muitakin maita, joilla se epäili olevan salaisia ydinasehankkeita. Libyan Gaddafi mm. tuolloin päätti lopettaa omat hankkeensa ja myös Syyria hetkeksi keskeytti oman hankkeensa, jonka Israel sitten vuonna 2007 kävi pommittamassa pölyksi. Kun Iranin johdolle kävi selväksi, että Yhdysvaltain aikomuksena ei ollut laajentaa sotaa Iranin ydinohjelmaa vastaan, rikastaminen sai tauon aikana hankitun lisäkapasiteetin avulla jatkua entistä suuremmin voimavaroin.

Iran ei myöskään luota lupauksiin ydinenergiayhteistyöstä, sillä Yhdysvallat on jo ennen YK:n pakotteita onnistunut pitämään ulkomaiset yhtiöt loitolla Iranin ydinohjelmaan liittyvistä hankkeista.

Iranille on tehty useita tarjouksia ydinenergiayhteistyöstä Venäjän, Kiinan ja useiden Euroopan maiden taholta. Nämä tarjoukset se on venäläisten viimeistelemää Busherin ydinvoimalaa lukuunottamatta hylännyt, sillä tarjousten ehtona todella on ollut ydinaseohjelman lopettaminen.

Suurin vika Iranille tarjotuissa "porkkanoissa" on kuitenkin turvatakuiden puuttuminen. Vaikka Iran kieltää ydinohjelmallaan olevan sotilaallista merkitystä, on selvää, että pitämällä kiinni oikeudestaan rikastaa uraania se varaa mahdollisuuden ydinasepelotteen luomiseen. Niin kauan kuin maahan kohdistuu sotilaallista uhkaa, tästä mahdollisuudesta luopuminen merkitsee suurempaa sotilaallista haavoittuvuutta tulevaisuudessa.

Erästö ei mainitse sanallakaan sitä alkusyytä, joka sai Iranin kohtaaman sotilaallisen uhkan kasvamaan 1979 alkaen. Iranin islamilainen vallankumous ja sen yllyttämä viha sekä sunniarabimaailmaa että läntistä maailmaa kohtaan ovat olleet maan henkinen päävientituote jo 40 vuoden ajan. Ne ovat sytyttäneet verisimmän sodan (Irak-Iran) viimeisen 40 vuoden aikana ja lisäksi useita pienempiä konflikteja. Iran on vallankumouksellisilla hegemoniapyrkimyksillään itse luonut siihen kohdistuvan sotilaallisen uhan, jonka voimakkuuden se on moninkertaistanut ydinaseohjelmallaan.

Erästön tieto turvatakuiden puuttumisesta "porkkanoiden" osana ei sekään pidä paikkaansa. Salaisessa diplomatiassa mm. Yhdysvallat on osana kokonaisratkaisua sellaista tarjonnut.

Lisäksi uraanin rikastuksesta on tullut Iranille periaatekysymys, jonka merkitys on kasvanut kansainvälisen vastakkainasettelun seurauksena. Iran korostaa, että sillä on ydinsulkusopimuksen mukaan oikeus uraanin rikastukseen siitä huolimatta, että YK:n turvallisuusneuvosto on päättänyt rajoittaa tätä oikeutta luottamuspulaan vedoten.
Diplomatiaraiteen käyttöönotto vaatisi uuden luottamuksen rakentamista. Uraanin rikastuksen lopettamisen sijaan olisi tyydyttävä vaatimattomampiin tavoitteisiin.
Hyvä esimerkki tästä on Turkin, Brasilian ja Iranin vuonna 2010 neuvottelema sopimus uraanin rikastamisesta. Vaikka sopimus kaatui kuuden maan vastustukseen, se osoitti, että ulkopuolisilla välittäjillä voi olla paremmat mahdollisuudet löytää ratkaisu Iranin kanssa.

Läntinen luottamuspula kasvoi 2010 myös Turkin ja Brasilian välitysyritykseen. Tuo välitysyritys kaatui siihen yksinkertaiseen havaintoon, että se ei olisi lopettanut ydinaseohjelmaa. Tuollakin neuvottelukierroksella Iran pelasi ohjelmalleen taitavasti aikaa.

Ydinohjelmaa koskeva kiista pitäisi pyrkiä neuvottelujen avulla erottamaan Iranin ja Yhdysvaltain sekä Iranin ja Israelin välisistä poliittisista konflikteista. Mikäli nämä konfliktit joskus saataisiin ratkaistua, Iranin ydinohjelman eri vaiheet tuskin enää ylittäisivät kansainvälistä uutiskynnystä. Yhdysvaltain Iranille tarjoamat turvatakuut olisivat tärkeä askel tähän suuntaan.

Nyt Erästö paljastaa, että hänellä ei ole aavistustakaan Iranin ja muun maailman erimielisyyksistä. Paljastavinta tässä suhteessa on se, että hän ei mainitse sanallakaan suurinta Lähi-idän juopaa, joka vallitsee konservatiivisen sunniarabimaailman ja shiialaisvallankumouksellisen Iranin välillä. Israel taitaa tässä riidassa olla vain se iranilainen propagandatikari, jota käytetään Arabian niemimaan hallitusten heikentämiseen.

Mutta lopuksi vielä muutama tärkeä havainto siitä, mitä Erästön kirjoituksesta et voinut lukea. Kun Erästö epäsuorasti kyseenalaistaa Iranin ydinaseohjelman olemassaolon, olisi Hesarin pääkirjoitustoimitus voinut kysyä häneltä muutaman kysymyksen, joihin on yksi ainoa mahdollinen vastaus:

1. Mihin Iran ylipäänsä tarvitsee itse rikastettua uraania, jota valmistetaan esiprosesseineen kymmenissä kalliissa laitoksissa? Maallahan on vain yksi ydinvoimala ja yksi pieni koereaktori tutkimusta ja isotooppituotantoa varten, joista ensimmäisen polttoainehuollon on Venäjä luvannut turvata ja toinen hoituisi vielä helpommin maailman markkinoilta.
2. Miksi Iran rikastaa uraania yli viiden prosentin tasolle, vaikka ydinvoimalassa ei tarvita korkeampia pitoisuuksia?
3. Miksi Iran on poikkeuksetta salannut ydinteollisuutensa hankkeet usein sopimuksia rikkoen siihen asti, kunnes tiedot selville saanut ulkomainen tiedustelupalvelu on ne lopulta vuotanut julkisuuteen ja IAEA:lle.
4. Miksi Iran on linnoittanut "rauhanomaisen" ydinteollisuutensa jättimäisiin kallioluoliin, joita vartioivat parhaiten varustetut vallankumouskaartin yksiköt?
5. Miksi Iranilla on pitkän kantaman ballistisen ohjuksen tuottamiseen tarkoitettu ohjelma? Pitkän kantaman ohjukset on tarkoitettu yleensä vain ydinaseiden maaliin viemiseen.
6. Miksi Iranilla on tarkan ja kohdennetun räjähdejärjestelmän kehitysohjelma? Tällaiselle ohjelmalle ei tiettävästi ole muuta käyttöä kuin rikastetusta uraanista tehdyn ydinkärjen puristaminen kriittiseksi ja räjähtäväksi massaksi maalialueella.

Erästön laatima Hesarin pääkirjoitus on lähes niin kaukana reaalimaailman todellisuudesta kuin vain voi olla. Ei voi kuin ihmetellä Hesarin pääkirjoitustoimituksen asiantuntemattomuutta tai huolimattomuutta, kun kirjoitus on livahtanut roskakorin sijaan pääkirjoitussivulle. Sen sijaan en ihmettele Tampereen Yliopiston yhteiskuntatieteellistä tutkijakoulutusohjelmaa, joka perinteidensä mukaisesti näyttää edelleen tuottavan kovin punaisilla laseilla maailmaa poliittisselektiivisesti tarkastelevia politrukkeja. Erästön tuleva väitöskirja saanee siellä parhaan mahdollisen arvosanan. Vain Pjongjangissa ja Havannassa tuotetaan vielä edistyksellisempää tutkimusta.

Jos neuvottelut Iranin kanssa vielä kiinnostavat, niin realistisempaa arviota voi katsoa vaikka tältä videolta. Neuvotteluja tai ainakin tunnusteluja nimittäin kulissien takana käydään edelleen.

Syyrian vallankumous voi epäonnistua

Syyrian leijona, Bashar al-Assad

Presidentti Assadin perheen ja klaanin johtaman diktatuurin kaataminen saattaa epäonnistua. Tässä suhteessa moni asia on toisin kuin Tunisiassa, Libyassa ja Egyptissä, joissa arabikeväästä alkanut kansannousu on onnistunut poistamaan ainakin diktatuuria johtavan perheen vallasta. Kannattaa muistaa, että yhdessäkään em. maista valta ei ole vielä vakiintunut, joten emme vielä tiedä, mikä taho sen vallan lopulta perii. Mutta nyt Syyrian tilanteeseen. Koetan perustella, miksi maan nykyisiä hallitsijoita vastaan kapinoivat ovat joutuneet taistelemaan pidempään kuin Pohjois-Afrikan arabimaissa, ja miksi he uhrautuvuudestaan ja ehkä kymmenistä tuhansista uhreista huolimatta voivat epäonnistua. Syyrian arabikevät saattaa juuri näinä päivinä olla käännekohdassaan.

Jos Assadin hallinto ei osoita hajanaisen opposition orastavan menestyksen edessä pian päättäväisyyttään ja brutaalia voimaansa, momentti saattaa kääntyä lopullisesti sen vastustajien eduksi. Hallinnon jäljellä olevat kannattajat voivat alkaa liikehtiä, sillä arabimaissa yleensä lyödään vetoa vain voittavan hevosen puolesta. Päättäväisillä toimilla Assad voi osoittaa olevansa Mubarakia, Gaddafia ja Ben Alia kovempi, jolloin häntä pidetään voittavana hevosena. Se taitaa olla Assadin ainoa mahdollisuus. Onko hänen hallituksellaan kykyä kukistaa kansannousu, nähdään pian.

Eliitti tietää, mikä kukistettua diktaattoria odottaa

Syyrian nykyinen johto ja sitä vallassa pitäneet kansanryhmät ovat jo yli vuoden ajan nähneet useasta esimerkistä, millainen kohtalo paniikkiin joutuneita ja syrjäytyneitä arabidiktaattoreita sekä heidän lähipiirejään tai tukijoitaan odottaa. Melko homogeenisessa Tunisiassa Ben Alin tukijat ovat päässeet toistaiseksi vain hylkiöiksi joutumisella. Egyptissä tosiasiassa valtaa pitävä sotilaseliitti ei vielä ole edes vaihtunut, mutta Mubarakia ja ainakin yhtä hänen poikaansa uhkaa hirttotuomio. Libyassa Gaddafi ja muutamia hänen lähipiiristään murhattiin samantien, ja ilmeisesti tuhansia hänen tukijoitaan paraikaa kidutetaan edesmenneen diktaattorin rakennuttamissa kuulustelukeskuksissa. Irakin Saddam Husseinin ja hänen lähimpien miestensä kohtalo varmasti piirtyi pysyvästi Syyrian baathistien mieleen.

Assadia tukevat kansanryhmät pelkäävät eniten kapinallisten kostoa

Syyrian uskontokunnat kartalla. Karttakuvien lähde:
http://geocurrents.info/geopolitics/syrias-ethno-
religious-complexity-and-potential-turmoil

Syyria on kansanryhmiensä osalta paljon monimuotoisempi verrattuna kolmeen em. Pohjois-Afrikan maahan. Siellä myös eri kansanryhmät ovat ryhmittyneet melko selvärajaisesti joko tukemaan Assadin dynastiaa tai vastustamaan sitä. Johtuen Assadin tärkeimpien tukijoiden - alaviittien, druusien ja kristittyjen - selvästä vähemmistöasemasta verrattuna päävastustajien - sunniarabien - määrään ja em. ryhmien välisen kaunan pitkästä kasvuajasta, kaikki uskovat joskus tulevan vallanvaihdon voivan verikostojen maanosassa muodostua poikkeuksellisen julmaksi. Syyriassa on lisäksi useita pienempiä kansanryhmiä, jotka ovat toistaiseksi sietäneet Assadin hallintoa, koska se on tarjonnut niille ainakin osittaista suojaa.

Syyrian suurimmat etniset ryhmät kartalla. Lisäksi maassa
asuu yli kaksikymmentä muuta etnistä vähemmistöryhmää.

Menemättä liiaksi yksityiskohtiin arvioisin, että jopa noin puolet syyrialaisista on ollut enemmän tai vähemmän Assadin dynastian vallassa pysymisen takana. Vaikka nykyhallinnon kannatus on varmasti levottomuuksien vuoksi laskenut selvästi noista luvuista, jäljelle jääneiden tukijoiden päättäväisyys lienee kasvanut ja määrä ainakin toistaiseksi pysynyt riittävänä. Syyrian aseet ovat Assadin hallinnon tukiryhmien hallussa.

Assadia tuskin moni rakastaa, mutta erityisesti hänen oma ryhmänsä - alaviitit, jotka lienevät pettyneitä hallintonsa toimiin kapinan tukahduttamiseksi - ovat aika varmoja, että vaihtoehtoina on joko pysyä yhdessä tukemassa presidenttiä tai joutua kukin erikseen voittajien armoille. Ottaen huomioon Syyrian erittäin väkivaltainen historia Assadin dynastian aikana juuri kukaan vallassa olevasta eliitistä ei voi uskoa neuvotteluratkaisuun vallanvaihdoksen tekemiseksi.

Oppositio on hajanainen ja vailla yhteistä strategiaa

Jos hallitus ei ole kyennyt toistaiseksi tukahduttamaan aseellista kapinointia ja syyrialaisten enemmistön mielenosoituksia, eivät kapinallisetkaan ole kyenneet vakiinnuttamaan asemiaan aivan viime viikkoina saavutetuista muutamista onnistuneista kaupunkivaltauksista huolimatta. Uhrautuvat massamielenosoitukset eivät välttämättä kykene muodostamaan kriittistä massaa ja riittävää voimaa päättäväisen diktatuurin syrjäyttämiseksi, kuten kahden vuoden takaisista Iranin presidentinvaalien jälkeisistä mielenosoituksista näimme.

Syyrian oppositio on edelleen hyvin hajanainen, eikä sillä ole yhteistä strategiaa saati yhtenäistä johtoa. Mutta opposionkin johtajat tietävät, että vastustaja ei armahda voitettuja. Ja he tietävät, että ainakin nykyisessä tilanteessa kompromissiratkaisu ei johtaisi johtaisi voittoon vaan todennäköisesti viivästettyyn tappioon. Pelon kynnys on kyllä ylitetty reilusti, mikä on hallinnon pienen horjumisen näkyessä ylläpitänyt päättäväisyyttä kansannousun jatkamiseksi. Mutta arabimaissa päättäväisyys voi myös nopeasti kadota, jos usko voittoon horjuu vakavasti, ja silloin alkaa pakoon juoksu.

Asevoimista karanneet muutama kymmenentuhatta sotilasta eivät ole järjestäytyneet vastarintaan kuin osin. Tämä Vapaan Syyrian Ameijaksi (FSA) itseään kutsuva joukko on sekin hajallaan, huonosti järjestäytynyt sekä muodostuu pääosin kevyesti aseistautuneista ja toisen luokan koulutuksen saaneista sotilaista tai reserviläisistä. Loikkarit ovat tuskin heikentäneet Syyrian armeijan parempien (alaviitti-)yksiköiden suorituskykyä. FSA on saanut aikaan paikallista menestystä siellä täällä hetkellisesti, mutta kun hallinnolla on aikaa ryhmittää luotettavimmat ja parhaat voimansa sen joukkoja vastaan, ei lopputuloksesta ole epäilystä. Ilman nopeaa menestystä, ulkopuolisia tukijoita, toimivaa logistiikkaa ja täydennyksiä FSA:sta ei ensi vuonna enää paljoa kuulu.

Ulkomainen tuki hyödyttää lähinnä nykyistä hallitusta

Syyrian hallinto saa aktiivista tukea ainakin kahdesta suunnasta. Sen pitkäaikaisin liittolainen, Iran, tarjoaa apua sekä rahallisesti, kapinan tukahduttamiskokemusta omaavina erikoisjoukkoina, aseina ja tietysti moraalisena tukena. Toinen vanha liittolainen, Venäjä, tukee Syyrian nykyistä johtoa niinikään asein ja asiantuntijapalveluin mutta ennenkaikkea diplomaattisesti. YK:n turvallisuusneuvostossa  ei mene läpi yhtään sellaista päätöslauselmaa, joka uhkaisi Venäjän asemaa sen viimeisessä Lähi-idän tukikohdassa, Syyriassa. Ja Venäjän asema Syyriassa riippuu maan nykyhallinnon vallassa pysymisestä. Venäjän vastustuksen vuoksi siis YK ei tule siunaamaan minkäänlaisia sotilaallisia tai edes kaupallisia interventioita Syyriaa vastaan. Kiinakaan ei halua toista Libyan kaltaista tilannetta.

Tosin kukaan ei nykyisessä poliittisessa tilanteessa ole halukas sitoutumaan Syyrian opposition tai kapinallisten auttamiseksi. Ilman Arabiliiton pyyntöä sellainen taitaisi olla poliittisesti mahdotontakin, eikä arabikevään entistä hajanaisemmaksi ravistelleesta liitosta taida olla pyytäjäksi. Keneltäpä se apua pyytäisikään? Talouskriisien vaivaama Eurooppa on poliittisesti ja sotilaallisesti kyvytön juuri mihinkään isompaan operaatioon, ja Yhdysvalloissa odotellaan syksyn presidentinvaaleja. Israelin sotkeutuminen Syyrian asioihin nostaisi konfliktin kierroksia moninkertaisesti, eikä Israelilla ole muutenkaan intressiä, sillä sen kannalta Syyriaan ei ole odotettavissa Assadin hallintoa parempaa vaihtoehtoa.

Turkki ja Jordania tietysti saattavat järjestellä asioita Syyrian raja-alueilla esim. pakolaistilanteen helpottamiseksi, jos levottomuudet kiihtyvät huomattavasti, mutta rajalle perustettavilla turvallisuusvyöhykkeillä ei olisi suurta vaikutusta Syyrian hallinnon toimiin kapinoinnin tukahduttamiseksi. Isot kaupungit ratkaisevat, eivätkä ne ole rajojen tuntumassa. Syyrian naapureista Turkilla kyllä olisi todellista voimaa pakottaa Syyrian johto taipumaan lähes mihin vaan, mutta silläkin on paljon enemmän menetettävää kuin saavutettavaa Syyriaan sitoutumisessa.

Syyrian nykyjohdon saama tuki Venäjältä ja Iranista siis vahvistavat sitä samalla, kun vapaan maailman ja arabimaailman haluttomuus puuttua asioihin ei vahvista hajanaista oppositiota. Aikatekijä siis voikin olla tällä kertaa diktaattorin puolella.

Miten tilanne kehittyy

Haman kaupunkia Assadien joukkojen jäljiltä 1982

Jos Assadin diktatuuri ei kukistu jonkinlaisen sisäisen romahduksen kautta muutaman viikon sisällä, sen asema alkaa jälleen vahvistua. Kapinointi mielenosoituksineen ja myös aseellisine yhteenottoineen todennäköisesti jatkuu tästä huolimatta kuukausia ellei jopa vuosia intensiteetiltään tietysti vaihdellen, sillä sen verran isot mittasuhteet syyrialaisten enemmistön tyytymättömyys ja myös uhrimieli ovat jo saavuttaneet. Kriisiä voi jo kutsua matala-asteiseksi sisällissodaksi, ja se saattaa nopeasti eskaloitua hyvinkin veriseksi, jos Syyrian johto laskee kapinoinnin pikaisen tukahduttamisen ainoaksi vaihtoehdokseen ja myös kykenee siihen. Syyria saa siis maistaa kenties pitkäänkin samankaltaisia lääkkeitä autopommeineen, itsemurhapommittajineen, salamurhineen ja joukkoteurastuksineen, joita se on vuosien varrella tarjoillut tukemiensa terrorijärjestöjen (Hizbollah, Hamas, Al-Qaida jne.) kautta mm. Israelille, Libanonille ja Irakille

Maalla on historiallisessa muistissaan nykyisen presidentin isän ja sedän operaatiot mm. Hamassa vuonna 1982, jolloin liian voimakkaaksi ja vallanhaluiseksi kasvanut Syyrian Muslimiveljeskunta murskattiin häikäilemättömästi ja uhriluvusta välittämättä. Veljeskunta ei liene vieläkään toipunut tuosta 30 vuotta sitten tehdystä suoneniskusta, jossa surmattiin yli 20000 veljeskunnan jäseneksi tai heidän tukijoikseen epäiltyä ja tulen alle jäänyttä siviiliä. Assadeilla on siis esimerkki onnistuneesta orastavan kapinan tukahduttamisesta, joka aikanaan aiheutti vain ohimenevää hallaa maan johdon maineelle.

Tietysti on mahdollista, että joku taho murhaa Assadin ja muutaman hänen tärkeimmistä perheenjäsenistään, jolloin hetkellinen valtatyhjiö voisi antaa mahdollisuuden jonkinlaiselle kompromissiratkaisulle. Damaskoksella ja Aleppolla on kunniakkaat perinteet salamurhaamisessa. Syyrian hallinnon huipulla jonkun komentajatehtävässä olevan kenraalin hermot voivat pettää, jos hän laskee ainoaksi mahdollisuudeksi omalle lähipiirilleen tilanteen laukaisemisen aloittamalla uuden kapinan hallinnon sisältä. Hallinnon sisäisellä vallankaappauksellahan Assaditkin valtaan nousivat. Tällä hetkellä kuitenkin epäilen vahvasti tällaisen rohkeuden puutetta ylimmässä johdossa, sillä siellä ei taida kukaan uskoa kapinoivan kansanosan tyytyvän eliitin sisällä tapahtuvaan vallanvaihtoon.

Aika huonoja tai heikkoja vaihtoehtoja on syyrialaisille siis tarjolla. Mutta todennäköisimpiä vaihtoehtoja - siis kapinan matala-asteista jatkumista tai vähittäistä kukistumista - pahemmiksi vaihtoehdoiksi voisivat osoittautua täysimittainen sisällissota tai hallinnon romahdus ja sitä seuraava kostoilmapiirin mahdollistava kaaos. Molempiin on Syyriassa potentiaalia.

Edellä mainitun perusteella Syyriasta on odotettavissa vielä pitkään huonoja ja vielä huonompia uutisia. Kuolonuhrien määrä nousee ihmisoikeusjärjestöjen tähän asti vahvistamista yli viidestä tuhannesta moninkertaiseksi - pahimmassa tapauksessa ehkä jopa monikymmenkertaiseksi -, ennenkuin yhteiskuntarauha Syyriaan palautuu. Mutta Assadin diktatuuri voi siis hyvinkin kestää ensi vuoden puolelle, ja se saattaa jopa lujittua kapinan seurauksena. Silloin se voi jatkua vielä vuosia eteenpäinkin. Mutta joskus se tietysti lopulta kaatuu. Toivottavasti kansainvälinen yhteisö olisi silloin nykyistä valmiimpi ehkäisemään vaarallisia seurannaisvaikutuksia.

Al-Assadin diktatuurin selviytyminen olisi tietysti loistava voitto Iranille ja Venäjälle, joille molemmille vaikutusvalta Syyriassa on tärkein avain arabimaailman politiikkaan. Se olisi myös kannustava esimerkki demokratiaa vastustaville ja länsivastaisille diktatuureille ympäri maailmaa. Vastaavasti se on tappio Euroopalle ja Yhdysvalloille, jotka ovat naivisti uskoneet vuonna 2000 valtaan nousseen Bashar al-Assadin lopulta reformoivan Syyrian vapaammaksi ja lännelle ystävällismieliseksi maaksi. Niin ei nimittäin käy missään vaihtoehdossa.

Maltillisen islamin harha

Allah islamin symbolina

Meillä länsimaisilla ihmisillä on valtavan paljon hyviä ideoita siitä, miten maailmasta tehtäisiin parempi paikka kaikille ihmisille. Nuo ideat kumpuavat omasta käsityksestämme maailmasta, joka perustuu moneen historialliseen filosofian kerrokseen. Näiden kerrosten ansiosta me voimme kysyä, epäillä, uskoa, olla uskomatta, luulla, olla varmoja, valita usein vapaasti tai olla joskus valitsematta. Valitettavasti pääosa maailman ihmisistä ei voi toimia tavallamme, sillä heidän yhteiskuntiensa historiat ovat kulkeneet erilaisia taipaleita. Siksi myös ajatusmaailma noissa yhteiskunnissa poikkeaa oleellisesti vaikkapa pohjoismaisesta mallista. Väitän, että islamilaista maailmaa ei voi ymmärtää tai selittää länsimaisen logiikan tai filosofian avulla. Islamilaisessa maailmassa toimii toisenlainen logiikka ja monissa tapauksissa erilaiset käyttäytymismallit. Vaikkapa naisen asema on islamin mukaan tyystin toisenlainen verrattuna länsimaiseen malliin. Tämä sama pätee myös valtiosuhteiden tasolla. Yritän perustella väittämäni lyhyesti esimerkillä harhasta, jonka olemme luoneet maltillisen ja äärimmäisen islamin välille.

Ensiksi on todettava, että käsite islamin maltillisuudesta tai äärimmäisyydestä on länsimaista tekoa. Islamilaisessa maailmassa useimmiten vain akateemisesti sivistyneet ihmiset tietävät, mitä noilla käsitteillä tarkoitetaan. Muslimien suurella enemmistöllä - reilusti yli 90 prosentilla - ei ole aavistustakaan maltillisen ja äärimmäisen islamin erosta. Kaikkein sekulaareimman ja vapaimman muslimienemmistöisen valtion, Turkin, suosittu pääministerikin, joka viime vuonna äänestettiin maailman kolmanneksi vaikutusvaltaisimmaksi muslimiksi, totesi muutama vuosi sitten: "Ei ole mitään maltillista tai äärimmäistä islamia. On vain islam."

Käsite maltillisesta islamista syntyi vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen, kun öljyrikkaaksi havaittu arabimaailma aloitti tiensä kohti itsenäisyyttä, ja sen asukkaat haluttiin esitellä aiemmin islamiin hyvin epäluuloisesti suhtautuneelle länsimaiselle yleisölle. On tietysti muistettava, että pääosa tuolloin 1300-vuotisesta yhteisestä historiasta oli kulunut erilaisten keskinäisten sotien merkeissä, jotka väliaikaisesti päättyivät viimeisen kalifaatin, Osmanivaltakunnan, romahdukseen I Maailmansodassa. Tuo käsite syntyi kuitenkin vain länsimaissa. Arabimaailmassa ja muualla islamilaisilla alueilla islam ei uskontona tai elämänfilosofiana muuttunut mitenkään. Se, että saudimies ajaa nykyisin autolla kamelin sijasta, ei ole vaikuttanut islamiin mitenkään.

Muslimimaailmassa islamin perinteisiin alettiin vedota juuri tuon kalifaatin hajoamisen järkyttäminä, ja tämän menestyksekkään kehityksen seurauksena monet islamilaiset poliittiset liikkeet edustavat tänä päivänä muslimimaailman poliittisia päävirtoja. Ensimmäinen modernin ajan islamilainen valtio oli Saudi-Arabia, jota ei voi oikein mitenkään kutsua maltilliseksi. Viimeiseksi islamilaiset järjestöt on äänestetty valtaan kaikissa ns. arabikevään vallankumousten ravistelemissa maissa.

Yksittäisen muslimin, heimon tai uskonlahkon uskonnonharjoittamisissa on tietysti eroja. On aleviitteja, jotka ovat usein hyvinkin suvaitsevaisia, ja on wahhabiittejä, jotka haluavat kontrolloida koko ympäristönsä käyttäytymistä, eivätkä siksi tule toimeen ollenkaan em. aleviittien kanssa. Erilaisia sävyjä on islamissa siinä kuin muissakin uskonnoissa. Islamin enemmistönä olevien sunnien ja vähemmistönä olevien shiiojen 1300-vuotiset uskonnolliset kiistat ovat olleet lukemattomien muslimien välisten sotien syinä, ja tämä jako on edelleen Lähi-idän epävakauden pääsyy. Mutta islamin päävirtaukset riippumatta uskonnollisesta tai uskonnollislainopillisesta koulukunnasta eivät ole oleellisesti muuttuneet viimeisinä vuosisatoina. Mikään ei ole muuttunut islamin suhtautumisessa ”vääräuskoisiin”, naisiin tai muihin ”oikeauskoisen” miehen normeista poikkeaviin ilmiöihin.

Islamilaisen maailman kanssakäyminen sekä aikaisemmin teollistuneen lännen että myöhemmin teollistuneen idän kanssa on tietysti vaikuttanut paljon koko islamilaiseen maailmaan. Osa sen ihmisistä on hylännyt islamin kokonaan ja osa noudattaa sitä vain muodollisesti. Samanlainen kehitys on tapahtunut myös kristillisessä, buddhalaisessa ja hindulaisessa maailmassa. Mutta islam ei ole seurannut kristillisen maailman esimerkkiä, jossa uskonto seuraa kulloinkin vallitsevien filosofisten ja yhteiskunnallisten muutosten trendejä.  Historian saatossa jotkut kristilliset kirkkokunnat ovat jopa johtaneet muutosta, kun islam on 1200-luvulta alkaen pyrkinyt pääosin ylläpitämään voimassa sekä alkuperäistä teologista että filosofista tulkintaansa. Islamin reformointia yrittäneet liikkeet on toistaiseksi nujerrettu traditionalistien voimin hyvin väkivaltaisesti.

Muslimi, joka ei seuraa islamin opetuksia, ei ole maltillinen. Eikä Allahin nimissä itsemurhapommitusta yrittävä ole äärimuslimi tai radikaali. Ensin mainittu on joko uskostaan luopunut tai pragmaatikko, jonka mielestä hänen ei tarvitse ratkaista maailman vääryyksiä tässä ja nyt. Jälkimmäinen taas on normaali uskovainen muslimi, jonka joku on puhunut ympäri islamilaisella teologialla ja sen mahdollistamalla oikotiellä Allahin paratiisiin. Mutta oleellista on se, että molempien islamilainen uskonoppi on samanlaista. Ne sisältävät täsmälleen saman koraanin ja koulukunnasta riippuen samat hadithit, Muhammadin elämänkerran sekä fatwa-perinteen, jotka eivät ole muuttuneet varsinkaan sunnalaisessa maailmassa useisiin vuosisatoihin.

Islam ei ole koskaan antanut uskovaiselle mahdollisuutta niihin valintoihin, jotka ovat olleet meille kristillispohjaisissa länsimaisissa demokratioissa itsestään selvyyksiä. Monet meistä selviävät valinnoista jo ilman kirkkoakin.  Islamilaisessa maailmassa kaikki on toisin, sillä islamin muuttumisesta liberaalimpaan suuntaan ei ole merkkejä, eikä kaikkivaltiaalle Allahille ei voi alistua vain osittain islamin mukaan. Perheen, suvun ja heimon kunniapaineet tekevät monasti näistä valinnoista käytännössä mahdottomia. Muutamia länsimaihin paenneita reformiliikkeitä lukuun ottamatta islamin valtavirta on etsimässä uutta maailmanjärjestystä varhaisista perinteistään. Islam ei siis ole maltillistumassa. Se koettaa kollektiivisesti hakea oppia nopeimman leviämisen militaristisista ajoistaan, jolloin se murskasi niin Bysantin, Persian kuin Intian niemimaan valtakunnat.

Maltillista islamia ei siis ole, vaikka minäkin toivoisin sellaisen olemassa oloa. On vain islam, kuten Turkin pääministeri Erdoğankin on painokkaasti todennut. Maltillinen islam käsitteenä on siis läntisen poliittisen tutkimuksen luoma harha tai väärinkäsitys. Ehkä tuolla käsitteellä on pyritty luomaan painetta islamin modernisoinnille?

Mutta on muistettava, että maailman ehkä 1300 miljoonasta muslimista kaikki eivät noudata uskontonsa oppeja. Joukossa on paljon tapamuslimeja ja pragmaattisia muslimeja, joiden kanssa vapauksista nauttiva länsimaalainen voi elää täydessä harmoniassa. Ehkäpä käytettyjä termejä pitäisikin muuttaa. Maltillisen tai radikaalin islamin sijasta pitäisi puhua pragmaattisista ja fundamentaalisista muslimeista. Näin pantaisiin enemmän painoa yksilölle oman elämänfilosofiansa valinnassa.

Egyptin islamistinen sukellus alkaa

Muhammad Badi

Egyptissä on saatu lähes loppuun parlamentin alahuoneen vaalit. Vaikka lopulliset tulokset vielä uupuvat, voidaan lopputulos summata yksinkertaisesti seuraavalla tavalla:

• Islamistinen Muslimiveljeskunta tai sen muodostama Vapaus- ja oikeuspuolue, voitti noin 45 prosenttia parlamenttipaikoista nousten suurimmaksi ryhmäksi.
• Toiseksi suurin ryhmä on Muslimiveljeskuntaakin äärimielisempi salafistinen al-Nour -puolue, jonka osuus parlamenttipaikoista on noin 25 prosenttia.
• Kahdella suurimmalla ei-islamistisella puolueella on hallussaan alle 20 prosenttia paikoista.
• Naisten osuus kansanedustajista jää alle kahteen prosenttiin. Se olisi vieläkin pienempi äänien perusteella, mutta vaalilaki edellyttää jokaiselta isommalta puolueelta vähintään yhden naisedustajan valintaa.

Islamistit siis voittivat vaalit paljon selvemmin kuin ennen vaaleja uskoin. 70 prosentin osuus lainsäätäjistä on huikea enemmistö. Pieleen menneen ennustuksen jälkeen vähän lohduttaa se, että minä sentään ennustin islamistien voittoa, kun lähes koko länsimainen media vähätteli veljeskunnan ja salafistien mahdollisuuksia odotellen vallankumouksen aloittaneiden Kairon ylemmän keskiluokan nuorison johdattavan Egyptin kohti demokratiaa. Pahasti pieleen menivät länsimaisen median ennusteet. Vallankumouksen aloittaneet nuoret kairolaiset taisivat saada kymmenkunta kansanedustajaa - siis noin kaksi prosenttia.

On siis aika kuunnella, mitä vaalivoittajalla, Muslimiveljeskunnan johtajalla, on sanottavana Egyptin tulevaisuudesta. Seuraavassa ote tohtori Muhammad Badin lausunnosta 29.12.2011:

"Veljeskunta on pääsemässä lähemmäksi suurimpia tavoitteita, jotka sen johtaja, imaami Hassan al-Banna, aikanaan ajatteli. Nämä tavoitteet saavutetaan muodostamalla oikeudenmukainen ja reilu hallinto kaikkine instituutioineen ja järjestöineen. Niihin kuuluu myös oikein (islamilaisittain) johdettu hallitus, josta kehittyy kalifaatti ja lopulta maailmanhallitus."

Olen kirjoittanut Muslimiveljeskunnan tavoitteista mm. täällä. Ne ovat selvät ja helposti ymmärrettävät. Suosittelen lukemaan em. linkistä. Vihollinen on länsimainen korruptoitunut ja moraaliton yhteiskunta, jossa ihmiset eivät tunnusta Allahin kaikkivaltiutta ja mm. harrastavat seksiä moraalittomasti jopa sallien homoseksualismin. Siis mm. me kuulumme tuohon kategoriaan, vaikka suurin läntinen demokratia onkin aina päävihollinen.

Onneksemme asiat eivät Egyptissäkään kehity aivan yksinkertaisesti. Muslimiveljeskunnalla on rajuja erimielisyyksiä salafistien kanssa, joten islamistien matemaattinen 70 prosentin enemmistöasema on vielä monen tuskan takana. Ongelmia tulee aiheuttamaan myös Egyptin hallitusvaltaa nyt ylläpitävä armeija, jonka ylin johto ei ole ollenkaan islamistinen. Kun vielä muistetaan, että armeija hallitsee ehkä puolta maan perusteollisuudesta ml. elintarviketeollisuus, sillä voi olla paljonkin sanottavaa vielä talouden syöksykierteessä olevan Egyptin nopeasti nälkiintyville köyhille. Vallansiirrosta ei siis tule helppoa. Sitä edelleen hämmentävät myöhemmin tänä vuonna järjestettävät presidentinvaalit ja parlamentin ylähuoneen valinta. Egypti siis ei vielä ole islamistien hallussa, vaikka vaalitulos on selvä. Todellinen vallan vaihtuminen siis voi kestää jopa muutamia vuosia.

Mutta perimmäinen viesti sinänsä demokraattisista Egyptin vaaleista on seuraava: Islamistit voittivat, ja Egypti on palaamassa henkisesti yhä tarkemman uskonnollisen ohjauksen ja koraanin tielle. Arabikevät on jo muuttunut Muslimiveljeskunnan kevääksi, kuten ennen vaaleja kirjoitin. Demokratia on sen seurauksena jäämässä kertakäyttöiseksi arabidemokratiaksi. Eivätkä vapaudet ja länsimaiset ihmisoikeudet voittaneet. Niiden vihollinen Allah voitti. Henkisesti Egypti aloitti sukelluksen kohti keskiaikaa.

On mielenkiintoista seurata, montako vuotta Suomen ulkopoliittisella johdolla menee ideologisen vihollisen havaitsemiseen Egyptin sisällä. Punavihreillä laseilla varustetulle ulkopolitiikalle siihen saattaa mennä tuskastuttavan kauan.

Pari kysymystä Allahille ja ihmisillekin

Kuningatar Beatrix on peittänyt sulonsa

Kun Alankomaiden kuningatar Beatrix vieraili taannoin Abu Dhabissa, hän käväisi tutustumassa myös Sheikki Zayedin Moskeijaan. Tämän moskeijavierailun aikana - ja ehkä muuaallakin - Hollannin kuningatar käytti islamilaisista siveyssyistä niskan, kaulan ja hiukset peittävää huivia. Hollannin ulkoministerin lehdistölausunnon mukaan moskeijavierailu ei olisi ollut mahdollinen ilman kuningattaren osoittamaa siveyttä.

Koraanin Valon suuran 31. jae määrää naisen peittämään sulonsa: "Sano myös uskovaisille vaimoille, että luovat silmänsä maahan ja hillitsevät halujaan eivätkä näyttele sulouttaan tavallisuudesta poiketen ja että huntu verhoaa heidän povensakin. Älkööt he näyttäkö sulouttaan muille kuin miehilleen tai isilleen tai apilleen tai pojalleen tai poikapuolilleen tai veljilleen tai veljiensä pojille tai sisariensa pojille tai palvelusnaisilleen tai orjattarilleen tai sellaisille palvelijoille, joilla ei ole vetoa naisiin, tai poikasille, jotka eivät ole tietoisia naisten salaisuuksista. Älkööt he siten astuko kulkiessaan, että heidän kätketyt sulonsa havaittaisiin. Kääntykää kaikki Allahin puoleen, oi uskovaiset, jotta saisitte menestystä!"

Toivottavasti kankaat peittivät Hollannin kuningattaren kätketyt sulot, jotta tämä EU-maa saisi päämiehensä mukana menestystä. Mutta minulle jäi pari kysymystä jäljelle, vaikka hyvin ymmärrän ulkoministeri Uri Rosenthalin selityksen. Voit hyvin jatkaa lukemista, sillä en aio pohtia kuningatar Beatrixin sulojen yksityiskohtia.

Miksi Koraaninkin säätänyt Allah, joka on kaikkivaltias, ei suuressa viisaudessaan luonut naisille sulot peittäviä huntuja alun perin? Eikö olisi ollut yksinkertaisempaa, että ulkona liikkuvalla naisella olisi luonnostaan peittävä kaapu, jonka voisi sitten riuhtaista vaikka tilapäisesti pois, kun suloja tarvitaan? Ehkä Allah on suuressa viisaudessaan kuitenkin ajatellut, että miehiä tyhmempien naisten pitää viettää oleellisesti enemmän aikaa kotona, jolloin kodin ulkopuolinen pukeutuminen on pienemmän vaivan tie? Onko meillä suomalaisilla täysin väärä elämäntapa, kun päästämme naisemme ulos turhan usein?

Kun en taida saada Allahilta vastausta, teen toisenlaisen kysymyksen Suomen naisille: Jos olisit Suomen tasavallan päämies, suostuisitko pukeutumaan islamilaiseen kaapuun osoittaaksesi kunnioitusta Allahille, jonka mukaan nainen on miehen alamainen? Entä vaatisitko tänne valtiovierailulle tulevan Arabiemiraattien presidentin tai Saudi-Arabian kuninkaan vaimoja poistamaan kaapunsa ja vierailemaan suomalaistyyppisissä vaatteissa vaikkapa Suurkirkossa kulttuuriamme kunnioittamassa? Jostain syystä epäilen, että vastavuoroisuus tässä tapauksessa ei toimi.

Olen vieraillut Lähi-idässä useissa - luultavasti useissa kymmenissä - moskeijoissa vaimoni ja tyttärieni kanssa. Myönnän, että joka kerta on naisillani ollut päällä jalat peittävän vaatetuksen lisäksi vähintään pitkähihainen pusero ja huivi. Olen siis taipunut perheeni kanssa paikallisiin tapoihin tässä asiassa. Mutta aika perusteellisesti olen joka kerta joutunut selittämään siveän pukeutumisen paikallisen vaatimuksen merkitystä naispuolisille perheenjäsenilleni. Koskaan minua ei ole ymmärretty. Eikä minua ymmärretä nyt täällä Suomessakaan, kun koetan välillä vaatia vastavuoroisuutta kulttuuriasioissa. Pahimpia väärinymmärtäjiä ovat monikulttuurisuuden nimiin vannovat punavihreät, jotka käyttäytymisnormeineen joutuisivat heti pulaan Lähi-idässä. Syyttävät vain islamofobiksi.

Kallista ja vaarallista elämää arabiassa tulevaisuudessa

F15C-hävittäjät modernisoidaan

Muutama päivä sitten Yhdysvallat ja Saudi-Arabia julkaisivat 23 miljardin euron arvoisen asekaupan, jonka mukaan amerikkalainen MacDonnel-Douglas toimittaa saudeille 84 uutta F15-hävittäjäpommittajaa ja päivittää noin 70 saman konetyypin vanhempaa versiota nykyaikaisiksi. Kauppa on tietysti aika iso Suomen näkökulmasta, sillä sen arvo vastaa Suomen puolustusvoimien mittakaavassa noin 27 vuoden puolustusmateriaalin hankintarahoja. Mutta kotimaiset mediatalot, joiden toimittajien ammattitaito tai viitseliäisyys yleensä ei riitä taustojen penkomiseen, jättivät kertomatta pari asiaa, jotka Lähi-itää seuraavan on syytä tietää.

Tälle 23 miljardin euron tai 30 miljardin dollarin kaupalle tulee jatkoa. Saudit tekevät ensi vuonna ostosopimuksia toisen 30 miljardin dollarin arvosta. Näillä sopimuksilla hankitaan mm. yhteensä yli 130 taistelu- ja yleishelikopteria, päivityksiä vanhempiin helikoptereihin, mataliin vesiin sopivia kevyitä rannikkotaistelualuksia ja ohjustorjuntajärjestelmiä.

Kun näihin yhteensä 60 miljardin dollarin asekauppoihin lasketaan mukaan jo aiemmin viime vuosikymmenellä toteutuneet Yhdysvaltain ja Saudi-Arabian asekaupat, joiden arvo oli tekoaikana yhteensä noin 15 miljardia dollaria, päästään vuosien 2002-2012 kahdenvälisessä asekaupassa lukuun 75 miljardia dollaria eli 50 miljardia euroa.

Saudit ovat ostaneet viimeisen 10 vuoden aikana aseita muualtakin, mm. Euroopasta, ainakin 20 miljardin dollarin arvosta. Myös pienemmät Arabian niemimaan valtiot ovat varustautuneet muutamalla kymmenellä miljardilla samana ajanjaksona, mutta nämä vain muutaman miljardin (Suomen Hornet-kauppaluokkaan) luokkaan sijoittuvat hankinnat eivät ylitä uutiskynnystä Suomessa. Yhteensä Arabian niemimaa on siis hankkinut noin 100 miljardin dollarin arvosta aseita viimeisen 10 vuoden aikana.

Suomen muutama viikko sitten julkistettu asekauppa Saudi-Arabiaan - siis muutaman kymmenen kranaatinheitinjärjestelmän myynti - edustaa  noin 1,5 promillea tästä kauppavolyymista. Hallituksemme vihreimpien ja punaisimpien jäsenten mukaan tämä Suomen asekauppa voi vakavasti uhata arabien ihmisoikeuksia, kuten kerroin täällä. Voi suhteettomuuden ja tekopyhyyden punavihreää yhdistelmää!

No miksi Arabian niemimaa sitten varustautuu käyttäen eurooppalaisittain käsittämättömiä summia rahaa? Siihen on vain yksi yhden sanan vastaus: Iran. Asekauppojen laajuus Iranin shia-islamistisen vallankumouksen jatkon edessä sekä Yhdysvaltain Lähi-idän ja Keski-Aasian strategisten tappioiden jälkeen selittyy aiemmin Yhdysvaltojen läsnäoloon luottaneiden maiden turvallisuusvajeena. Ja tässä on kyse muslimien keskinäisestä yli 1000-vuotisesta riidasta, johon eurooppalaisilla tai muillakaan länsimaisilla ei ole edes promillen osuutta.  Lähi-idän ongelmien ydin on shiojen ja sunnien tuhatvuotinen konflikti, jossa Israelin ja arabien viime vuosisadalla alkanut kahnaus on vain sivujuonne. Mutta tästä aiheesta runsaasti lisää vuonna 2012.

Toivotan hyvää uutta vuotta lukijoilleni!

Räjähtävä lasti Kotkassa 21.12.

Patriot PAC1-2 lähtee

Huom: Katso päivitystieto lopusta!

Kotkan satamaan Saksasta saapuneesta  M/S Thor Liberty -laivasta löydetyt 69 Patriot-ohjusta ja 150 tonnia pikriiniä ovat herättäneet kysymyksiä. Pannaanpa ensin faktat pöytään, ja sitten spekuloidaan kuljetuksen syytä.

Kyseiset pitkän kantaman Patriot-ohjukset näyttivät Mäkisen silmään YLE-uutisten lyhyessä videoklipissä ohjustyypin vanhemmilta 1- tai 2-versioilta. Niitä käyttävät sekä Saksa että Etelä-Korea. On selvää, että Yhdysvalloilla on myös järjestelmävalmistajana ohjustyypin näitä versioita varastoissaan eri puolilla maailmaa. Joidenkin uutisten mukaan ohjusten lastipapereissa vastaanottajaksi oli merkitty korealaisen everstiluutnantin nimi.

Kyseinen ohjusmäärä riittäisi noin kahden Patriot-patterin lataukseen, jolla voisi kuvitella puolustavansa yhtä suurkohdetta yhden päivän ajan kiivaissa taisteluissa tai viikkoja-kuukausia hiljaisempien taistelujaksojen aikana. Kyseessä ei siis ole valtavan suuri ohjusmäärä. Esimerkiksi Etelä-Korealla on hallussaan useita satoja ohjuksia kahta ilmapuolustusprikaatia varten.

Pikriiniä käytetään melko yleisesti tykkien ruudin raaka-aineena. Uutisten mukaan pikriinilastin määränpää olisi ollut Kiinan kansantasavalta. 150 tonnista pikriiniä voisi valmistaa panokset yhden panssariprikaatin taistelupanssarivaunuille 6-8 päivän kiivaita taisteluja varten. Kiinan panssariprikaatien määrä on Mäkiselle osin arvoitus, mutta niitä on varmasti joitakin kymmeniä. Kyse on siis jälleen melko pienestä määrästä. Kiinan panssariprikaatit, tykistö ja laivasto käyttänevät useita satoja tonneja pikriiniä pelkästään vuosittaisissa harjoitusammunnoissa.

Patriot-ohjukset ovat käyttökelvottomia, ellei käyttäjällä ole hallussaan muita järjestelmän osia - tulenjohtolaitteita, laukaisualustoja jne. Pikriini puolestaan on hyödyllistä vain sellaisille tahoille, joilla on  teollista lataamokapasiteettia. Niinpä pitäisin esimerkiksi terroristijärjestöjä näiden materiaalien vastaanottajina jokseenkin poissuljettuina. Niillä ei ole kumpiakaan edellytyksiä hyötykäyttöön.

Uutisista poimitut tiedot Patriot-ohjusten määränpäänä Etelä-Korea vaikuttavat aivan normaalilta. Kyseiset ohjukset voivat olla korealaisia, ja ne ovat saattaneet käydä huollossa tai vaihdossa Yhdysvaltain Euroopassa sijaitsevassa ohjushuoltolassa. Yhdysvallat ja monet muutkin maat kuljettavat pienehköjä määriä vähäriskisiä aseita tavallisissa rahtialuksissa. Myöskään pikriinilasti Kiinaan ei vaikuta oudolta. Sellaisia kuljetuksia maahan saapunee useita vuosittain.

Molempien rahtien lähettäjätaho on tietysti epäonnistunut perusteellisesti. Pikriinin epätyydyttävä pakkaaminen ilmeisesti herätti Suomen tullin mielenkiinnon laivan rahtia kohtaan. Ja on selvää, että Patriot-ohjukset eivät ole ilotulitteita, kuten rahtikirjoissa kuulemma lukee. Rahtien lähettäjät ja myös huolitsijat saanevat toimeksiantajiltaan raikasta palautetta huonosta työstään. Toivottavasti ulkoministeriö jaksaa opettaa lähettäjätahoja oikeisiin merkintöihin, lupaprosesseihin ja pakkauksiin.

Suomen kenttätason viranomaisille on pakko antaa kiitosta riittävän tarkasta toiminnasta. Maailma olisi paljon turvallisempi paikka, jos kaikkialla toimittaisiin yhtä tunnollisesti kuin Kotkassa.

Päivitys 22.12. klo 13:23


Korea ja Saksa ovat sopineet jo vuonna 2007 Patriot-ohjusten kaupasta, jolla Korean ikääntyvät Nike-ilmatorjuntaohjukset korvataan. Tämän vuoteen 2012 mennessä sovitun kaupan toimitusten arvo on noin 550 miljoonaa euroa. Thor Liberty -laivasta siis lienee löydetty viimeinen erä sovitusta ohjuskaupasta. 


Päivitys 22.12. klo 14:30


Täältä korealaista tietoa asiasta.


Että paljon melua tyhjästä ja erittäin huonosti räjähtävästä lastista.


Päivitys 22.12. klo 20:44


Taisipa tuo uutisissa esitetty tieto "ilotulitteista" rahdin sisältönä olla väärä käännös. Rahtikirjoissa lienee lukenut Patriotien osalta "rockets", mikä kääntyy ammattikielellä rakettimoottoriksi. Niitähän yliääniohjuksissa todellakin on.

Kim Jong Ilin muistolle

Sanattomaksi vetää ;-)

Täältä voit katsoa videon suurempana. Kiitokset Gameboy Tetrikselle.

Ps. Keskiäkäisellä miehellä on erinomainen ja helppo koreankielen opas täällä.

Orastavaa toivoa huomisen Sabihalle

Mustafa Kemal Atatürk

Olen kirjoittanut naisen asemasta islamissa muutamia blogikirjoituksia. Niissä olen tuonut mm. esiin tyypillistä islamilaista naisten syrjintää ja naisiin kohdistuvia epäluuloja, jotka hallitsevat muslimimaailmaa. Tosiasiassa muslimienemmistöinen maailma ei tietenkään ole sellainen patamusta paikka, jonka jokaisessa kaupungissa ja kylässä naisiin suhtauduttaisiin esittelemieni islamilaisten opinkappaleiden mukaisesti ja yhtä jyrkästi. Muslimien keskuudessa ja muslimikulttuurien välillä on melko paljon vaihtelua myös naisia koskevissa asioissa.

Turkki ja aivan erityisesti sen vauraampi länsiosa on jo lähes vuosisadan ajan ollut islamilaisen maailman edelläkävijä naisvihan kitkemisessä. Suurin kiitos tästä kuluu nykyisen Turkin luojalle, Mustafa Kemal Atatürkille, joka lakkautettuaan Ottomaanien hallitseman kalifaatin rakennutti nykyisen Turkin sekulaariksi valtioksi, jossa naisille ensimmäisenä islamilaisessa maailmassa ainakin teoriassa annettiin sama ihmisarvo kuin miehille. Turkissa siis naiset saivat jo kauan sitten äänestää, heitä kohdeltiin oikeuden edessä tasa-arvoisesti ja he perivät sekä hallitsivat omaisuutta samoilla oikeuksilla kuin miespuoliset sukulaisensa.

Sabiha Gökçen

Atatürk panosti naisiin myös henkilökohtaisesti paljon. Hän ei jostain syystä saanut lapsia vaimonsa kanssa. Niinpä hän vastoin islamilaista lakia adoptoi seitsemän tyttöä ja yhden pojan. Adoptoitujen tyttöjen määrällä hän nimenomaan halusi nopeasti nostaa naissukupuolen arvostusta uudessa Turkin tasavallassa, jota edeltäneessä monikansallisessa ottomaanivaltakunnassa myös turkkilaisnaiset olivat olleet sharian painolastin alla. Istanbulin Aasian puoleinen ja uudempi kansainvälinen lentoasema, Sabiha Gökçen, on muuten nimetty Atatürkin Sabiha-tyttären mukaan, joka lienee ollut ensimmäinen lentäjäkoulutuksen saanut musliminainen ja ehkä maailman ensimmäinen naissotalentäjä.


Valitettavasti monet Atatürkin uudistukset jäivät jotenkin puolitiehen. Näinhän syvälle kulttuuriin ja yhteiskunnan perusrakenteisiin kohdistuvassa uudistamisessa usein käy. Muutosvastarinta on kovaa, ja hyvässäkin tapauksessa muutokset tarvitsevat kypsymisaikaa kenties useamman sukupolven. Vaikka turkkilaisnaiset nousivat muodollisesti miesta kanssa tasa-arvoisiksi jo yli 70 vuotta sitten, on todellisen tasa-arvon saavuttaminen vieläkin kaukana. Nämä tasa-arvo-ongelmat näkyvät työelämässä, sosiaalisissa asioissa ja myös perhepiirissä. Valitettavasti ne näkyvät myös melkoisena perheväkivaltana. Eniten lakien takaaman tasa-arvon toteutumista ovat jarruttaneet perinteet. Niistä tärkeimpinä asioina ovat olleet islamilainen laki, sharia, sekä siihen perustuvat vuosisataiset heimo- ja sukuperinteet. 


Nyt Turkissa on naisasian osalta tapahtunut kuitenkin jotain sellaista, jota ei ole nähty muualla islamilaisessa maailmassa. Turkin kaikkia moskeijoita johtava uskonnollisten asioiden direktoraatti on antanut julistuksen naisten aseman parantamiseksi. Julistuksessaan direktoraatti tunnustaa, että islamilaisen uskonnon ytimessä, tafseerissa, haditheissa ja shariassa, esiintyy merkittävää naisvihamielisyyttä. Direktoraatin lausunnon mukaan em. lähteissä "on vääriä, epätäydellisiä ja ennakkoluuloisia tulkintoja, jotka eivät heijastele jalon uskontomme yleisiä periaatteita".  Ja tällä lausunnolla direktoraatti siis viittaa nimenomaan islamin naisvihaan, jota pitäisi ryhtyä poistamaan tulkintoja muuttamalla.

Fethullah Gülen

Mikä on pannut Turkin korkeimman islamilaisen auktoriteetin tunnustamaan islamin valtavirran nykytulkinnan mukaisen naisvihan? Väittäisin syyksi useampaakin asiaa. Ensimmäinen niistä on Yhdysvalloissa vaikuttava turkkilainen islamilainen ajattelija, Muhammed Fethullah Gülen, jonka luomalla islamilaisella uudistusliikkeellä on useita miljoonia uskollisia kannattajia Turkissa ja myös muualla modernien muslimien keskuudessa. Gülen on mm. todennut, että kotona väkivaltaa kokevien naisten on syytä lähteä pois miestensä luota. Hän on myös sanonut pitävänsä hyvänä naisten itsepuolustuskoulutusta, sillä hyvin lyövä nainen joutuu harvemmin väkivallan kohteeksi.


Toinen syy voi olla Turkin EU-neuvottelut. Niissä on nimittäin kyllä yhtenä asiana nostettu esiin Turkin naisten eurooppalaisia sisaria huonompi sosiaalinen asema. Kolmantena syynä voi tietysti ottaa esiin länsimaissa ja myös sen muslimiväestön keskuudessa kovenevan islamkritiikin, jonka osana on universaaleihin ihmisoikeuksiin perustuvia vaatimuksia naisten tosiasiallisen tasa-arvon kehittämiseksi myös islamin takapajulassa. Voimakkaimmin länteen levittäytyneiden turkkilaisten moskeijoissa näitä kaikkia vaatimuksia on kyllä kuultu jo aika pitkään. Syitä on varmasti muitakin mm. liittyen nousevan Turkin sisäisten uskonnollisten jännitteiden purkamiseksi.


Nyt on ensimmäistä kertaa syntynyt särö lähes 1000 vuotta vanhaan ashariitti-islamin miesvaltaa ylläpitäneeseen viralliseen sunnimuuriin. Olisi tietysti merkittävää, jos kehittynein ja yksi suurimmista islamilaisista yhteisöistä, Turkki, lähtisi todella uudistamaan islamia poistamalla naisvihaa. 


En halua väheksyä Turkin arvovaltaisimpien islamilaisten oppineiden lausunnon merkitystä, mutta tiedän hanketta pidettävän sekä vääräoppisena että vaarallisena arabien ja monien muiden islamilaisten yhteisöjen keskuudessa. Ne pelkäävät koraanin hyvin selvien naisia koskevien säkeiden uusien tulkintojen avaavan portit kaiken uudelleen tulkitsemiseksi. Salaliittojen kehdossa - Lähi-idässä - näitä uusia tulkintoja pidetään läntisen maailman salajuonena, jonka tarkoituksena on avata islamilainen maailma lännen moraalittomuuksille. Tällaisia väitteitä on jo esitetty Turkissakin, joten helppo urakka Turkin johtavilla uskonoppineilla ei ole edessään edes kotimaassaan.


Jo teologisesti urakka tuntuu äärimmäisen vaikealta. Nimittäin koraanissa, jota pidetään Allahin ikuisena ja muuttumattomana sanomana ihmiskunnalle, nainen on hyvin selvin sanoin miestä alempi olio, kuten voit aiemmasta kirjoituksestani havaita. Esimerkiksi hänen todistuksensa on puolet miehen todistusvoimasta, hän perii puolet veljensä perintöosasta ja hänen on muutenkin alistuttava miehelle - tai otettava turpaan ja alistuttava. Allahin sanan uudelleen tulkinta on aivan erityisen haastavaa uskonnossa, jonka ydin on ehdoton ja täydellinen alistuminen sanan antajalle. 


Mutta kaikki kunnia Turkin uskontoasioiden direktoraatille rohkeudesta ja älyllisestä rehellisyydestä, jota islaminkin perinteistä toki löytyy 1000 vuoden takaa mm. mu'taziliittien keskuudesta. Onnea ja menestystä yritykselle, jota mu'taziliiteillä ei ollut! Heidät eliminoitiin harhaoppisina.

Saudi-Arabiassakin kohta pula neitsyistä

Neitsyys katoamassa?

Majlis al-Ifta’ al-A’ala, joka on Saudi-Arabian korkein uskonnollinen neuvosto, on tuottanut huolestuttavan "tieteellisen" raportin, jonka valmistelua on johtanut entinen Kuningas Fahdin yliopiston professori Kamal Subhi. Maan lakeja valmistelevan Shura-neuvoston kaikki 150 jäsentä ovat saaneet kopionsa raportista, joka varoittaa, että Saudi-Arabiasta ei kohta enää löydy neitsyitä, jos hanke sallia autolla ajo-oikeus naisille hyväksytään. 

Naiset eivät saa ajaa moottoriajoneuvoja Saudi-Arabiassa. Viime vuosina vaatimukset ajo-oikeuden sallimisesta ovat kuitenkin voimistuneet. Maan tiedotusvälineetkin ovat julkaisseet useita juttuja luvatta ajaneista naisista ja näiden oikeudenkäynneistä. Yksi kiinni jääneistä, 34-vuotias Shaima Jastaniya, tuomittiin taannoin kymmeneen ruoskaniskuun jäätyään kiinni ratista Jeddan kaupungissa. Hitaasti etenevällä yrityksellä sallia auton käyttö naisille lienee kuningashuoneen varovainen tuki, mutta toisaalta hanketta vastustetaan ankarasti uskonnollisten konservatiivien keskuudessa.

Saudi-Arabian kielto naisten ajamiselle perustuu varhaisen islamilaisen yhteisön perimätietoon, haditheihin, jossa olevia islamin profeetan ja hänen lähimpien miestensä sanomisia käytetään edelleen islamilaisen lainsäädännön perustana monissa muslimimaissa. Ajokielto perustuu useaankin hadithiin, joissa Muhammadin kerrotaan kieltäneen naisia matkustamasta pidemmälle ilman säädyllistä saattajaa (esim. Muslim, Hajj: 423, 416 ja 421). Haditheissa puhutaan yhden, kahden tai kolmen päivän matkoista, jotka perinteisesti tarkoittivat 30-100 kilometrin matkaa kävellen tai aasilla ratsastaen. Nykyinen tekniikka on tehnyt matkustamisen kiusallisen helpoksi, sillä autolla voisi tuon kielletyn matkan tehdä tietysti hyvin nopeasti.

Pahimmillaan autolla tietysti ehtisi pois sukulaisten, naapurien ja tuttujen siveyttä valvovien silmien alta. Professori Subhi kertookin raportissa myös empiirisiä kokemuksia tilapäiseen vapauteen päässeiden naisten riettaudesta. Hän oli istunut  nimeltä mainitsemattomassa arabimaassa kahvilassa, johon autoilla tulleet naiset olivat jokseenkin kaikki katselleet häntä. Yksi nainen oli jopa tehnyt  eleitä, joilla hän oli selvästi osoittanut olevansa halukas ja käytettävissä.

Länsimainen moraalittomuus siis uhkaa myös naisten ajo-oikeuden kautta kahden pyhimmän paikan suojelijana tunnettua Saudi-Arabiaa. Sitä voi uhata sama vaara, joka on jo tuhonnut Suomen siveyden. Neitsyet ovat kohta kadonnut luonnonvara myös Muhammadin kotimaassa. Vai onko kulttuureissa kuitenkin eroja?

Useampikin uutistoimisto on julkaissut jutun asiasta. Minä löysin sen Daily Mailista.

Huojennusta ja kauhua Pohjois-Afrikan vaalituloksista

Muslimiveljeskunnan tunnus ja motto

Ensimmäiset vapaat vaalit on nyt pidetty Tunisiassa (23.10.), Marokossa (25.11.) ja Egyptin suurimmissa kaupungeissa (28.-29.11.). Muu osa Egyptiä pääsee äänestämään vuorollaan seuraavan kuuden viikon aikana. Tulokset ovat osin toivoa antavia mutta toisaalta kauhistuttavia.

Sekä Tunisiassa että Marokossa islamilaiset puolueet - Muslimiveljeskunnan perilliset - nousivat suurimmiksi. Niinpä niiden piiristä ko. maiden lakien mukaan nimitetään pääministerit. Tunisiassa aiemmin laittomana pidetty Ennahda-liike, jota voisi kuvata Pohjois-Afrikan toiseksi maltillisimmaksi islamilaiseksi puolueeksi, sai 37 prosenttia äänistä ja 41 prosenttia parlamenttipaikoista. Se joutuu tukeutumaan kahteen seuraavaksi suurimpaan puolueeseen kyetäkseen enemmistöön parlamentissa. Marokossa voittajana oli aiemminkin sallittu Oikeus- ja kehityspuolue (JDP), joka onnistui yli kaksinkertaistamaan paikkansa parlamentissa 27 prosenttiin. Jdp todennäköisesti hakee enemmistöön tarvittavan tuet Koutla-koalitiosta, johon kuuluu myös aiemmin parlamentissa toimineita sekulaareja puolueita nationalisteista kommunisteihin.

Molemmissa maissa parlamentien enemmistöt jäivät kuitenkin sekularistien käsiin. Jää nähtäväksi, kuinka hyvin sekularistit kykenevät vastustamaan pääministeripuolueiden islamiin liittyviä aloitteita. Selvää kuitenkin on, että nyt nähtyjen vaalien perusteella sen paremmin Tunisia kuin Marokkokaan eivät lähiaikoina tee harppauksia islamilaiseen suuntaan. Mutta joka tapauksessa vaalit molemmissa maissa olivat merkittävä edistysaskel islamilaisille liikkeille.

Julkisuuteen tihkuneet tiedot Egyptin ensimmäisen vaalikierroksen tuloksista  sen sijaan kertovat islamistien suurvoitosta. Muslimiveljeskunnan perustama Vapaus- ja oikeus–puolue (FJP) sai nyt äänestäneissä suurkaupungeissa yli 40 prosenttia äänistä. Pienenä yllätyksenä voi pitää sitä, että vielä selvästi FJP:ä jyrkempää islamismia kannattava ja jopa salafistinen Nour-puolue on kerännyt yli 20 prosentin kannatuksen, jolla se nousee toiseksi suurimmaksi puolueeksi. Kun otetaan huomioon, että nyt äänestivät suurkaupungit, joiden asukkaat ovat liberaaleimpia, voidaan seuraavilla kierroksilla odottaa islamisteille vielä isompaa äänisaalista. Veikkaukseni on, että FJP ja Nour keräävät yhteensä 65-70 prosenttia äänistä, kun lopulliset tulokset ovat selvillä tammikuun puolivälissä.

Muslimiveljeskunta, joka ei osallistunut viikko sitten järjestettyihin isoihin mielenosoituksiin, on jo em. alustavien tulosten perusteella vaatimassa hallitsevaa sotilasneuvostoa nopeuttamaan vallanvaihtoa siviilihallintoon.  Vielä ennen vaalikierrosten aloittamista se kannatti sotilasneuvoston hidasta vallanvaihtoaikataulua ja vastusti Tahrir-aukion mielenosoittajien nopeutettua suunnitelmaa.

Tahrir-aukion tähänastiset mielenosoitukset ja Mubarakin kulissihallinnon romahduttamisen organisoineet opiskelijat ja ylemmän keskiluokan nuoriso ovat jäämässä marginaaliseksi voimaksi vaalien jälkeisessä Egyptissä, kuten mm. tässä syyskuisessa kirjoituksessani ennustin. Heitä odottaa kova islamilainen kurinpalautus varsinkin, jos oikeaoppisesta islamilaisuudesta kilpailevat FJP ja Nour kykenevät yhdessä muodostamaan hallituksen. Nourin hyvä menestys voi johtaa Muslimiveljeskunnassa tarpeeseen jyrkentää tähän asti melko varovaista ohjelmalinjaa Egyptin palauttamiseksi oikean islamin mukaiseen järjestykseen.

Vallankumousnuoriso ja myös sekulaarit puolueet tuhlasivat vaalien alla energiansa sotilasneuvoston vastustamiseen, kun islamistit keskittyivät menestykselliseen vaalityöhön. Todellisia vapauksia haluaville taitaa vaalien jälkeen paradoksaalisesti nousta lupaavimmaksi vaihtoehdoksi liittoutuminen sotilasneuvoston ja Mubarakin ajan hallintomiesten kanssa, sillä näillä kaikilla on yhteinen intressi hidastaa islamistien valtaannousua.

Yhdysvalloissa, Israelissa ja Saudi-Arabiassa vaalituloksia katsotaan varmasti osin helpottuneina mutta osin myös kauhulla. Israelille eniten merkitsevät tietysti Egyptin vaalitulokset, jotka ennakoivat sille vihamielisen hallituksen valtaannousua Kairossa. Myöskään Palestiinalaishallintoa johtavalle Fatahille tulokset eivät olleet mieluisia, sillä Hamasin emojärjestön menestys tulee tavalla tai toisella lisäämään jo rapautumassa ollutta Hamasin suosiota. Arabien ja Israelin rauhantoiveille tulos on kuin jääkylmä suihku.

Washingtonissa ja Riadissa islamistien ei uskottu saavan Egyptissä näin selkeää voittoa, joka lisää huolta ennen kaikkea Egyptin länsimyönteisen ulkopoliittisen linja jatkuvuudesta. Saudit joutunevat käyttämään melkoisia rahasummia Egyptin horjuvan talouden pystyssä pitämiseksi ehdolla, että linja ei muutu. Toisaalta Euroopassa ja Yhdysvalloissa voidaan huokaista helpotuksesta Tunisian ja Marokon osalta. Niiden välissä sijaitsevan läntisen arabimaailman suurimman maan, Algerian, poliittiset paineet varmasti vähenivät, ja alue pysynee poliittisesti ystävällisenä lännelle.

Eniten huolta Egyptin alustavista tuloksista tuntee kuitenkin maan 10-miljoonainen koptikristittyjen vähemmistö, jolla viimeaikaisten väkivallantekojen seurauksena ei ole harhaluuloja tulevaisuudestaan, kun kalifaatin perustuksia ryhdytään rakentamaan.

Yllä olevan osin inhorealistisen analyysin jälkeen on pakko nostaa esiin jotain myönteistäkin. Kolmessa itsenäisessä arabimaassa on nimittäin onnistuttu järjestämään ensimmäiset jokseenkin rehelliset vaalit.  Vaikka vapaat vaalit eivät ole vielä mikään tae demokratian vakiintumisesta, ne ovat kuitenkin sen välttämätön ensiaskel. Toistaiseksi emme valitettavasti ole nähneet sellaista toista askelta, jossa islamilainen liike olisi antanut kansalle vapaan mahdollisuuden äänestää se myös pois vallasta. Sitä arabidemokratian muutosta jännityksellä odottaen. 


Ps. Lue kuvasta huolellisesti Muslimiveljeskunnan motto. Se tulee olemaan jossain muodossa uusien arabihallitusten ohjelmassa. Kuinka paljon meillä on yhteisiä arvoja tuon moton kanssa?